— En, luotan siksi paljon Jumalan armoon, äläkä usko, että hän nyt antaa meidän kuolla nälkään, kun hän kerran on säilyttänyt henkemme tähän asti.
Nämä äitini sanat ja tuo rajaton luottamus, jota hän osoitti, rohkaisivat minua paljon.
— Toivon teidän olevan oikeassa, sanoin, ja kun ajattelen tarkemmin asiaa, jatkoin iloisemmin, niin voimmehan, jos ei ole muuta neuvoa, syödä linnut. En niistä enää juuri paljoakaan välitä ja vaikkapa välittäisinkin, niin ette saisi kuolla nälkään, äiti.
— Uskon, ettet epäröisi uhrata lintuja, Frank, mutta saat luullakseni uhrata paljon enemmän.
— Mitä sitten? kysyin ja lisäsin vähän mietittyäni: Ette kai suinkaan tarkoita Neroa, äiti?
— Totta puhuen, Frank, tarkoitan Neroa, sillä linnut eivät riittäisi kun pariksi päiväksi.
— En milloinkaan voisi tappaa Neroa, äiti, vastasin alakuloisena ja menin majaan istumaan, suruissani jo ajatuksestakin, että lemmikkini täytyisi tappaa. Se tuntui minusta vallan kauhealta ja äitini viittaus sellaiseen alensi häntä paljon mielessäni. Olin nuori ja järjetön, enkä vähääkään ajatellut, miten tunteeni voisivat muuttua. Mitä lintuihin tuli, niin en todellakaan välittänyt niistä ja päätin tappaa pari päivän tarpeeksi, jonka tähden palasin kentälle, otin kiinni kaksi, jotka sattuivat siinä olemaan, ja olin jo katkaisemaisillani niitten kaulan, kun äitini kysyi, mitä aioin tehdä?
— Tappaa ne ja panna sitten kattilaan kiehumaan päivälliseksi, vastasin.
— Ei Frank! Sinulla on liian kiire. Uhrautukaamme vähän linturaukkojenkin vuoksi. Voimme vaikeudetta paastota yhden päivän. Huomenna saamme nähdä.
Päästin linnut, mielessäni yhtyen hänen ehdotukseensa. Mutta en tehnyt sitä lintujen tähden, vaan sen vuoksi, että päivän lykkäys linnuille toisi myös päivän lykkäyksen Nerolle.