29. Kalan vangitsemana.
Rouva Reichardt'in apua en voi kyllin suureksi arvostella. Jos ei häntä olisi ollut, olisin niissä olosuhteissa, joissa silloin juuri elin, auttamattomasti joutunut perikatoon. Hänen rohkaisunsa pelastivat minut epätoivosta, kun asemamme näytti aivan toivottomalta. Mutta hänen esimerkkinsä auttoi vielä enemmän kuin hänen kehoituksensa. Hänen taitonsa löytää keinoja ja panna ne kiireesti toimeen, hänen ainainen hyvä tuulensa pettyneiden toiveitten aikana ja hänen kristillinen alistumisensa aiheuttivat mitä parhaita tuloksia.
Sittenkuin siimat oli saatu valmiiksi ja olin löytänyt muutaman kalliomatalikon, jota näkyi vain vähäsen vedenpinnan yläpuolella, kahlasin sille, vaikkakin vaikeasti, ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ja heitin onkeni veteen. Syöttinä oli minulla palanen muutamasta höyhenlemmikistäni, jonka kovan todellisuuden pakottamana olin surmannut. Odotin vanhan kalastajan koko kärsivällisyydellä. Tiesin siinä kohden olevan hyvin syvää, mutta koska paikka sijaitsi parin kallio kielekkeen välissä, niin oli se tyyni. Annoin siiman painua ja koska minulla ei ollut mitään kuuluvaista, voin ainoastaan käsivarteni ympärille kiertämäni siiman nykäisystä tuntea, nykkikö kala onkea.
Vietettyäni vähän aikaa tällä tavalla, kääntyi huomioni muualle ja ajatukseni palasivat kertomukseen, jonka äsken olin kuullut. Vaikka silmäni seurasivatkin siimaa, kiinnitin kaikki ajatukseni kertomukseen köyhästä saksalaisesta pojasta, joka oli pelastunut kurjuudesta lukkarintytön avulla. Rupesin miettimään, mitä olisin tehnyt sellaisissa olosuhteissa, kuvittelin mielessäni kaikenlaisia mahdottomuuksia, joilla olisin osottanut suurta kiitollisuuttani niin lämminsydämiselle ja hyväntahtoiselle ystävälle.
Kummalliset tapausten sarjat seurasivat kiireesti toisiaan mielikuvituksissani ja kuvittelin olevani kaikkien noitten seikkailujen ritari. Tunsin kuviteltua hyväntekijätärtäni kohtaan hartaampia tunteita kuin milloinkaan ennen ja hänkin näytti tuntevan samaa minua kohtaan. Tietoisuus tästä herätti mitä suloisimpia ailahduksia sydämissämme.
Äkkiä vetäisi joku minut päistikkaa syvään veteen ja niin havahduin tästä liereilläni uneksimisesta. Se tapahtui niin odottamatta, että kului muutamia sekunteja, ennenkuin pääsin selville tilastani, mutta sitten hoksasin, että onkeeni oli tarttunut sellainen kala, joka ei ainoastaan ollut onnistunut viemään minua tasapainosta, vaan uhkasi, koska siima oli käärittynä käsivarteni ympärille ja leikkasi syvälle lihaan, hukuttaa minut pitämällä minua veden alla. Suurella vaivalla onnistuin pääsemään pinnalle ja irroittamaan siiman käsivarrestani. Innoissani saadakseni maalle otuksen, joka voimista päättäen tuntui olevan sellainen, että sen pyydystäminen kannatti, pidin kiinni molemmilla käsilläni ja vedin voimaini takaa. Alussa veti se minua perässään suurella voimalla, mutta tuntiessani siiman löyhtyvän, lapoin taasen takaisin. Tämä uusiintui useampaan kertaan, kunnes onnistuin vilaukselta näkemään saaliini, tai paremmin sanoen sen, jonka saaliina minä olin. Kun kala, joka oli hyvin suuri, näki minut muutamien metrien päässä, teki se epätoivoisia hyppyjä ja syöksyi taasen pois, vetäen minua muassaan, milloin veden alla, milloin pinnalla.
Sen ruumis oli melkein pyöreä ja noin parin metrin pituinen, siis peloittava vastustaja. Mutta minä vain halusin kiihkeästi saada sen kynsiini, varsinkin kun tunsin, että sen vastustuskyky alkoi heiketä. Jatkoin lähenemistäni ja pääsinkin vihdoin niin ääreen, että voin upottaa puukkoni päätään myöten sen niskaan, jolloin tappelu lakkasi.
Nyt seurasi sitä vastoin toinen vaikeus. Taistelun temmellyksessä olin ajautunut noin neljännespeninkulman päähän saaresta, ja koska olin väsynyt kaikista ponnistuksistani, niin huomasin mahdottomaksi viedä saalistani maihin. Tiesin, etten jaksanut uida sellainen taakka mukanani ja minun täytyi sentähden hylätä kalani. Tässä oli nyt iso varasto elintarpeita, jotka kumminkin olivat aivan hyödyttömiä, koska niitä ei voitu saada käsiin.
Ajattelin rouva Reichardt'ia, kuinka iloiseksi hän olisikaan tullut, jos olisin voinut hankkia hänelle sellaisen suuren lisäyksen niukkoihin ruokavaroihimme. Ajattelin vielä hänen varmaa luottamustaan kohtaloon ja niitä arvokkaita kehoituksia itsensä hillitsemiseen ja viisauteen, joilla hän aina minua lohdutti ollessani alakuloinen pettyneistä toiveista.
30. Odottamaton saalis.