Niin pian kuin olin saanut siimani irti, käännyin kotiin päin ja aloin uida voimakkaasti rantaa kohti; haikalojakaan ei onneksi näkynyt. Saavuttuani maihin sen enemmittä seikkailuitta, etsin heti hyvän ystäväni ja toverini, joka, niinkuin tavallista, oli ahkerassa työssä kasvitarhassamme. Se oli ihmeellisesti elpynyt hänen hoidossaan. Siinä kasvoi nyt paljon kaikenlaisia kasveja, joiden arvoa en tuntenut enempää kuin niitten oikeata hoitamistapaakaan. Pensaat ja kauniit kukat rehoittivat ympärillämme niin että paikan näkö pian kokonaan muuttui.
Rouva Reichardt kuunteli kertomustani hyvin tarkkaavaisesti ja moitti minua ainoastaan varomattomuudestani. Hän huomautti niistä onnettomista seurauksista, joita hukkumiseni, kallioilta putoamiseni tahi joku muu minua kohtaan sattunut onnettomuus olisi hänelle tuottanut.
— Rakas poikani, sanoi hän hyvin totisena; voit sanoa olleesi Jumalan turvissa. On selvää, että viisas ja hyvä Jumala suojelee alituisesti meitä luotuja olentoja, kun joudumme tavattomiin ja vaarallisiin tilanteisiin.
— Mutta, väitin minä, jos olisin ollut sellaisen Jumalan suojeluksessa kuin sanotte, niin en kai olisi ollut pakotettu jättämään tuollaista kaunista kalaa, jonka pyydystämisessä minulla oli niin paljon vaivaa ja jonka omistaminen oli niin välttämätöntä hyvinvoinnillemme, jopa elämällemmekin?
— Jo tuollaisen raskaan kalan jättäminen on kumoamaton todistus Jumalan väliintulosta eduksesi, sillä jos olisit pysynyt aikomuksessasi tuoda se rantaan, niin ei ole epäilemistäkään, ettei sen paino olisi tullut sinulle liian raskaaksi, jolloin olisit hukkunut. Mihinkä silloin olisin joutunut? Nainen, joka jäisi omin neuvoin elämään tällaiselle karulle paikalle, olisi pian pakotettu voimain puutteessa antamaan perään taistelussaan toimeentulonsa puolesta ja kuolisi.
Lupasin, etten vastaisuudessa antautuisi tuollaisiin vaaroihin ja vakuutin monella tavalla pitäväni hänestä huolta. — Vaikka en ollut olevinani millänikään koko kalasta, niin ajattelin kumminkin alituisesti sen suuruutta ja valitin, että olin ollut pakotettu jättämään sen syvyyden ahneimmille tovereille. Nämä ajatukset askaroivat siihen määrään mielessäni, että yölläkin uneksin tuosta tapauksesta. — Se alkoi onkimisellani kalliolla ja loppui lohduttomaan uintiini rannalle. Olin tappelevinani suomuisen vastustajani kanssa yhtä kovasti unissa kuin olin tehnyt hereillänikin.
Nousin kerran aikaisin sellaisen levottoman yön perästä ja läksin Neron tavalliseen olinpaikkaan — kalliolahteen, missä näinkin sen sukeltelevan ja tekevän kaikenlaisia hullunkurisia hyppyjä jonkun vedessä kelluvan esineen ympärillä.
Käskin Neron tulla pois tarkastaakseni sen huomion esinettä ja kuviteltakoon kummastustani, kun tunsin sen vastustajani suureksi ruumiiksi. Riemuhuutoni houkuttelivat pian rouva Reichardt'in paikalle ja nähtyään tämän tavattoman suuren kalan, ei hänen kummastuksensa ollut pienempi.
"Miten saisimme sen maalle", oli ensimmäinen ajatuksemme. Hetken suunniteltuamme tartuin muutamaan köyteen ja kahlasin veteen. Tein silmukan ja pujoteltuani sen kalan kiduskansien taakse, kahlasin rantaan ja niin koetimme sitten yhdistetyin voimin vetää sitä maalle. Hilasimme ja vedimme voimaimme takaa kauan aikaa suurestikaan edistymättä, sillä se oli liian raskas nostettavaksi suoraan ylös. Vihdoin onnistuimme vetämään sen muutamalle matalalle kalliolle, jossa paloittelin sen useampaan kappaleeseen, jotka rouva Reichardt aikoi kuivata ja säilyttää sillä tavalla, että saisimme siitä erinomaista ruokaa kauaksi aikaa.
Hänen valmistamansa ruoka siitä oli hyvin maukasta ja koska hän osasi muutella valmistustapoja, en siihen milloinkaan kyllästynyt. Mausta päättäen oli kala, niinkuin sittemmin olen saanut kuulla, jonkunlainen sampi, mutta sen oikeata nimeä en ole koskaan saanut tietää. Sen jälkeen en milloinkaan onnistunut saamaan toista, joten otaksun sen olleen vieraan näissä vesissä. Se tuli meille kumminkin oikein hyvään tarpeeseen, koska muuten olisimme saaneet kärsiä suurta puutetta kauan aikaa.