Sitten eräänä iltapäivänä, syötyämme suuresta kalasta valmistetun hyvän päivällisen, käänsin puheen taasen siihen rouva Reichardt'in kertomuksen paikkaan, johon hän oli lopettanut puheensa itsestään ja tuosta köyhästä saksalaisesta pojasta. — Vähän vastustettuaan rupesi hän jatkamaan.
31. Jatkoa rouva Reichardt'in elämäkertaan.
Hyvä pastorimme, tohtori Brightwell oli hyvin tietävä mies, joka mielellään opetti muitakin. Hän oli jonkun aikaa ollut erään suuren latinakoulun johtajana ja uhrasi nyt suuren osan vapaasta ajastaan seudun lahjakkaimpien poikien ja tyttöjen opettamiseen. Köyhäintalonjohtajan tapana oli pilkata isääni ja tohtoria, joka opetti talonpojille kreikkaa ja latinaa, ja tytöille, joiden päätehtävä oli kivien poimiminen pelloilta, maantiedettä ja maanpallon käyttöä. Kirkonisännätkin pudistivat päätään ja ajattelivat itsekseen, ettei tohtorilla mahtanut olla kaikki ruuvit paikoillaan, kun hän haaskasi oppiaan noin kiittämättömille lurjuksille. Kuitenkin täytti hän ottamansa velvollisuuden, saamatta muuta palkkiota kuin tyydytyksen mielelleen. Vasta otettuaan oppilaittensa joukkoon minut ja nuoren Reichardt'in, tunsi hän, että hänen työllään oli joitakin onnistumisen toiveita.
Kilpailunhalu kiihoitti meitä ponnistamaan äärettömästi, mutta tämä ei ollut kateutta, niinkuin tavallisesti, vaan ainoastaan halua olla toisen suuresti kunnioittama. Tällä tavalla opimme ranskan ja latinan kielen, maantieteen ja muita korkeamman kasvatuksen oppiaineita, mutta opettajamme kehoituksesta luimme mieluummin sentään uskonnollisia kirjoja.
Näin yhdessä opiskellessamme ja lukiessamme syttyi sydämissämme sellainen mieltymys toisiimme, että olimme aivan onnettomia erossa ollessamme. Isäni hyväksyi rakkautemme. Nuori Reichardt hyödytti häntä paljon ja osottautui niin käteväksi kaikissa aloittamissaan töissä, että isäni piti hänestä kuin omasta pojastaan.
Olimme nyt kasvaneet ja päättäneet mennä naimisiin keskenämme niin pian kuin mahdollista. Tulevaisuudensuunnitelmamme olivat monenlaiset. Henrik katsoi olevansa samassa asemassa kuin Jaakoppi, joka palveli niin kauan ja kärsivällisesti Raakelin edestä, ja vaikka hän tunnustikin, ettei hän pitäisi niin pitkästä odotuksesta kuin patriarkka, myönsi hän kumminkin, että hän mieluummin palvelisi isääni täyden ajan kuin luopuisi toivostaan saada minut vaimokseen.
Tästä onnellisuuden tilasta tuli kumminkin pikainen loppu. Tohtori Brightwell lähetti eräänä päivänä hakemaan isääni. Viipyi kauan, ennenkuin hän tuli takaisin, ja silloin oli hän hyvin vakava ja salaperäinen. Vähän ajan kuluttua kertoi hän minulle pitkän keskustelunsa tuloksen tohtorin kanssa. Tämä oli päättänyt lähettää nuoren Reichardt'in eräälle kaukana olevalle seudulle, jonne useat oppineet miehet olivat perustaneet kasvatuslaitoksen, täydentämään kasvatustaan ja lukemaan uskonnonopettajaksi, jolle alalle hän jo kauan oli halunnut antautua. Eron ajatus oli minusta kauhea, mutta mukaannuin siihen vihdoin toivoen, että siitä olisi Henrikille suurta hyötyä. Sitten erosimme monin kyynelin ja vakuutuksin, monin epäilyksin, mutta vielä useammin toivein.
Seuraavina päivinä tuntui kaikki niin kummalliselta, kaikki olivat niin alakuloisia, joka paikka niin autio, että luulin olevani jossakin onnettomuuspaikassa, jossa en tuntenut ketään, eikä kukaan todennäköisesti välittänyt minusta. Isänikin meni töihinsä aivan toisella mielellä kuin tavallisesti. Näki selvästi, että hän kaipasi Henrikiä yhtä paljon kuin minäkin.
Vähitellen kumminkin palasi kaikki taasen entiselleen. Joskus, kun isälläni oli tavallista enemmän työtä, voi hän muistella kätevää apulaistaan, jonka oli menettänyt, ja kuulin silloin tällöin hänen lähimpien ystäviensä arvailevan, mihin nuori Reichardt oli joutunut ja mitä hän hommasi. Minun mielenkiintoni vain ei ollut noin tilapäistä. Päivässä ei tainnut olla sitä tuntiakaan, jolloin en olisi häntä muistellut, mutta koska luulin häntä sillä tavalla enimmän miellyttävän, että koettaisin hänen poissa ollessaan oppia niin paljon kuin suinkin, en antautunut mihinkään hyödyttömään entisen muistelemiseen, enkä myös tarpeettomaan tulevaisuuden haaveilemiseen.
Suurin iloni oli kuulla uutisia hänestä. Alussa uhkuivat hänen kirjeensä vain rakkautta minuun, mutta sitten puhui hän enemmän omista pyrkimyksistään valmistua pian siihen toimeen, jonka hän oli valinnut.