Tällä tavalla kului sitten kaksi tahi kolme vuotta, tänä aikana en nähnyt häntä milloinkaan ja kuulin hänestä vain harvoin. Hän puolusti niukkaa kirjeenvaihtoaan sillä, ettei hänellä lukujensa vuoksi ollut siihen aikaa. En moittinut häntä milloinkaan tästä hänen näennäisestä huolettomuudestaan, vaan melkein paremmin kehoitin häntä siihen alituisesti muistuttaen, että hän uhraisi kaikki aikansa ja voimansa saavuttaakseen sen päämäärän, jonka tiesin olevan hänen sydämensä hartaimpana toivona, nimittäin tulla Jumalan evankeliumin papiksi.
Muutamana päivänä tuli isäni kotiin tohtorin talosta hyvin levottomana. Tohtori Brightwell oli ollut kovin vihoissaan siitä, että Henrik oli yhtynyt erääseen hengelliseen lahkoon, joka erosi englantilaisen kirkon kannasta. Tohtori oli tarjonnut hänelle paikkaa kirkon palveluksessa, jos hän hylkäisi uudet sitoumuksensa, mutta hänen uskonsa vakavampi henki vaikutti niin väkevästi hänen innostuneeseen mieleensä, että hän mielellään luopui loistavista toiveistaan työskennelläkseen vain tavallisena työmiehenä enemmän tuottavassa viinitarhassa.
Seurakunnan lukkarina tuomitsi isänikin, pastorin esimerkkiä noudattaen, Henrikin luopumisen, ja moitti Henrikiä kovasti hänen kiittämättömyydestään hyväntekijöitään kohtaan. — Minäkään en saisi häntä enää muistella.
Se ei ollut kuitenkaan helppoa, vaikka kirjeenvaihtomme olikin loppunut. En tiennyt, mihin osoittaisin kirjeeni hänelle enkä aavistanut ollenkaan, miksi hän nyt aikoi.
32. Lähetyssaarnaaja.
Aika kului. Kaikki muut paitsi minä näkyivät unhottaneen Henrikin; kaikki muut paitsi minä näkyivät kuulevan Henrikin unhottaneen kotinsa ja kaikki siellä olevat entiset ystävänsä. Kuolema oli korjannut hyvän tohtorimme siltä paikalta, jonka hän niin hyvin oli täyttänyt, ja isäni, joka ikänsä ja heikkoutensa vuoksi ei enää voinut hoitaa tointansa kirkossa, oli saanut seuraajan. Hän oli säästänyt tarpeeksi elääkseen ja oli rakentanut itselleen kaupungin laitaan pienen talon, jossa elimme täydellisessä sovussa, joskaan ei aivan onnellisina.
Olin jo aikoja sitten kasvanut naiseksi, ja koska tietoni olivat hyvät, olin päässyt opettajattareksi kaupungin tyttökouluun. Seurakunnan etevimmät virkamiehet kunnioittivat minua ja useat heistä kosivatkin minua, mutta en milloinkaan voinut mukaantua ajatukseen, että menisin naimisiin jonkun toisen kuin kauan kadoksissa olleen Henrikin kanssa. Uusi lukkari ja köyhäintalon johtaja saivat niin ollen tyytyä kiitollisiin — rukkasiin.
Kärsivällisesti päätin odottaa siksi, kunnes Henrikin omilta huulilta saisin kuulla hänen hylänneen nuoruuden ystävänsä. En voinut milloinkaan luulotella sellaista, että Henrik olisi ollut uskoton, ja muistot meidän yhteisistä raamatun opiskeluistamme vahvistivat vain uskoani siitä, ettei hän mitenkään voisi menetellä niin kokonaan sen henkeä vastaan.
Käsitin, että kaikki, jotka vähäisenkään tietäisivät tarinastamme ja toiveistani, nauraisivat minulle, jonka tähden en puhunutkaan mitään, vaan säilytin sydämessäni toivoa, joka oli tähänkin asti antanut minulle voimaa kestää nuo välinpitämättömyyden musertavat todistukset, joita hänen vaitiolonsa ja laiminlyöntinsä osoittivat.
Kaupungissa oli muudan erityinen seurakunta, jonka kokouksissa olin joskus ollut. Eräänä päivänä kuulin, että rukoushuoneessa pidettäisiin joku hyvin mielenkiintoinen esitelmä. Muudan hyvin ylistetty saarnaaja oli ruvennut lähetyssaarnaajaksi julistaakseen evankeliumia pakanoille ja hän vieraili, nyt matkallaan satamaan, josta hän purjehtisi Sandwichsaarille, kaikissa niissä eri seurakunnissa, jotka olivat tienvarressa. Hänen odotettiin puhuvan meidän seurakuntamme lähetysystäville ja minäkin menin kuuntelemaan häntä.