Ollessani tässä vaarallisessa asemassa näin erään eläimen hyökkäävän minun ja haikalan väliin, käyden urhoollisesti pedon kimppuun. Se oli Nero, ja silloin näin viimeisen kerran uskollisen ystäväni. Sen tullessa väliin oikealla hetkellä pääsin uimaan eräälle kallionsyrjälle, jossa olin täydellisesti turvassa. Pysyttelin kiinni eräässä lujassa meriruohokimpussa, ollen joka hetki putoamaisillani veteen, jota jalkani melkein koskettivat.
Koko parvi oli nyt ympärilläni. Ensin kiinnittivät ne huomionsa veneeseen ja airoihin, jotka ne pukkivat aivan melkein sen kallion juurelle, mistä olin saanut tilapäisen pakopaikkani. Niin pian kuin ne näkivät minut, jättivät ne nämä esineet rauhaan ja niitten saaliinhimo ja raivo näkyi tulevan kymmenkertaiseksi. Ne hyökkäsivät kimppuuni yhdessä joukossa ja olin pakotettu nostamaan jalkani korkealle, koska muuten joku noista parista kymmenestä ammottavasta kidasta, jotka innoissaan saadakseen suupalankaan jäsenistäni, kurottautuivat toistensa yli, olisi purrut ne poikki.
Tätä metsästystä kesti muutamia minuutteja. Hätäni oli kauhea. Luulin ponnistuksieni irroittaneen meriruohokimpun ja pelkäsin sen ensi hetkessä antavan perään, jolloin saaliinhimoinen lauma allani alkaisi minusta tapella ja repisi minut kappaleiksi. Huusin keuhkojeni koko voimalla, pelottaakseni ne pois, mutta kun ne luultavasti näkivät yhtä hyvin kuin minä itsekin, etten voinut päästä pakoon, lopettivat ne vain silloin raivokkaat kokeensa päästä kiinni jalkoihini. Sen sijaan asettuivat ne puoliympyrään ympärilleni katsellen minua ylöspäin käännetyillä silmillään, joissa näytti olevan pirullinen ilme, ja kuin odottaen, että heikko tuki, jossa pysyttelin kiinni, katkeaisi.
Epätoivoissani rukoilin hartaasti ja tein sen enemmän jättääkseni sieluni Jumalan haltuun kuin toivoen pelastua niin hirveästä ja uhkaavasta vaarasta. Noitten saaliinhimoisten hirviöitten katseet näyttivät pilkkaavan hartauttani. Tunsin miten meriruohon juuret alkoivat irtaantua, ja tiesin, että pieninkin liikkumiseni kiiruhtaisi vain tuhoani.
Tällä hetkellä kuulin huudettavan nimeäni. Rouva Reichardt oli vuoren huipulla korkealla yläpuolellani ja minä vastasin epätoivon koko innolla. Sitten seurasi jonkun raskaan esineen läiskähtäminen veteen ja kuulin hänen pyytävän minua koettamaan päästä erään likellä olevassa vuoren halkeamassa kasvavan pensaan luokse.
Katsoin alaspäin. Kaikki haikalat olivat kadonneet, mutta tietäen niitten pian tulevan takaisin, en menettänyt hetkeäkään pelastautuakseni sillä tavalla kuin oli neuvottu. Rouva Reichardt oli heittänyt suuren kiven haikalaparveen ja siitä syntynyt kova läiskähdys oli ne karkoittanut. Ennen niitten takaisintuloa olin saanut pensaasta kiinni ja kiepahtanut aivan turvalliseen paikkaan.
— Jumalalle kiitos, hän on pelastettu, kuulin rouva Reichardt'in huudahtavan.
Haikalat palasivat, mutta kun ne näkivät toivotun saaliinsa kadonneen, uivat ne hiljaa merelle päin.
— Oletko hyvin vahingoittunut, Frank? huusi hän nyt minulle.
— En, en ole saanut naarmuakaan, vastasin.