— Kiitä sitten Jumalaa pelastuksestasi, lisäsi hän.
Kiitin Jumalaa ja rouva Reichardt yhtyi rukouksessaan minuun. On vaikeata kuvitella hartaampaa kiitosta.
35. Rouva Reichardt'in kertomus pakanoista.
Olin useita kertoja pyytänyt rouva Reichardt'ia lopettamaan kertomuksensa, mutta hän oli aina näyttänyt hyvin vastahakoiselta siihen. Siihen liittyi varmaan paljon ikäviä tapauksia, joita hän ei olisi tahtonut muistella. Vihdoinkin eräänä iltana istuessamme yhdessä, hän neuloen ja minä kutoen verkkoa, jonka taidon hän oli minulle opettanut, käärisin taasen puheen kertomukseen, jonka toverini oli jättänyt kesken. Hän huokasi syvään ja näytti surulliselta.
— On aivan luonnollista, että odotat sitä minulta, poikani, sanoi hän, mutta et voi aavistaa, miten suurta tuskaa sellaisten surullisten tapausten muisteleminen minulle tuottaa. Koska kumminkin annoin sinun toivoa saada kuulla koko kertomuksen, niin koetan täyttää pyyntösi.
Vakuutin olevani valmis odottamaan siksi, kunnes hänestä olisi hauskempaa kertoa loppu mieltäkiinnittävästä historiastaan.
— Mitään hauskaa se ei minulle milloinkaan ole, vastasi hän surullisesti, ja mielelläni unhottaisin sen kokonaan, jos vain voisin, mutta se on mahdotonta. Voin mukaantua siihen yhtä hyvin nytkin kuin joskus toisten. Alan sentähden kertoa miten minulla pitkällä matkallamme Sandwichsaarille oli hyvä tilaisuus tutkistella mieheni luonnetta. Hän oli hyvin muuttunut ensimmäisen eromme jälkeen, mutta hänellä oli vielä jäljellä kiitollinen, totuutta ja puhtautta rakastava mielensä, joka oli kiinnittänyt minut häneen lapsena. Pyhä innostus näytti nyt nostavan hänet tavallisia ihmisiä korkeammalle. Tuskin milloinkaan sain hänet houkutelluksi puhumaan muusta kuin uskonnollisista asioista, joita hän käsitteli niin vakavalla ja ylentävällä tavalla, että oli mahdotonta olla innostumatta hänen kaunopuheliaisuudestaan.
Hän näkyi käsittävän kutsumuksensa suuruuden, joka ikäänkuin teki hänet niitten rohkeitten, Jumalan lähettiläiden kaltaiseksi, jotka muinoin olivat kohottaneet kristinopin lipun Euroopan pakanakansojen keskelle. Hän piti pitkiä puheita lähetystoimensa tärkeydestä ja siitä suosiosta, jota oli hänelle osoitettu, kun hänet oli valittu niin suureen ja vastuunalaiseen tehtävään.
Oli selvää, että hän mieluummin oli tahtonut lähteä tuon raakalaiskansan luo, jonka hän toivoi saavansa käännytetyksi, kuin tulla Englannin rikkaimman hiippakunnan piispaksi. Ja kumminkin, tämän innostuksen ohella, olivat hänen kasvonsa hyvin surulliset ja hänen esitelmänsä surunvoittoiset, ikäänkuin hän jo silloin olisi aavistanut vaaraa. Pyhäin kirkkaus hänen silmissään oli yhdistetty marttyyrikruunuun. Hän näkyi odottavan onnetonta loppua pappis-uralleen, ja pitävän sitä luonnollisimpana ja sopivimpana palkkana vaivoistaan.
Hänen puheensa pelottivat minua usein ja hänen viittailunsa vaaroista olivat minusta alussa hyvin loukkaavia, mutta vähitellen totuin enemmän näihin hirveisiin aavistuksiin ja pidin niitä vain ärrytetyn mielen tuskallisina kuvitteluina.