Mutta viime aikoina olin ajatellut sentään vähemmän näitä asioita. Edellytykset saarelta lähtemiseen näyttivät yhtä kaukaisilta kuin toiveet äidinisänikin näkemisestä, ja niin lakkasin ajattelemasta vyön sisältöä. Timantit näyttivät tulevan yhtä arvottomiksi kuin ne olivat hyödyttömiäkin, ja kahmalollinen vehnää olisi ollut paljon halutumpaa. Oli kulunut jo jonkun aikaa siitä, kun olin nähnytkään vyötä, tahi kysynytkään sitä.
Niin elimme kauan, mitään kertomisen arvoista tapahtumatta. Eräänä päivänä kumminkin ennusti taivas myrskyä ja hirmuinen rajuilma ukkosineen ja salamoineen puhkesikin ja raivosi koko päivän ja yön. Tuuli kiskoi irti puita juurineen, kaasi aittamme, teki hirveätä jälkeä kasvitarhassamme ja uhkasi pyöräyttää majamme ylösalaisin.
Emme voineet ajatellakaan maatapanoa sellaisen myrskyn raivotessa ympärillämme. Istuimme sentähden ylhäällä, kuunnellen puitten ritinää ja odottaen joka hetki majan murskautumista kappaleiksi. Onneksi suojeli kaarna, jolla olin peittänyt katon, meitä osaksi sateelta, joka virtasi puroina, mutta katto ei ollut kaikkialta yhtä pitävä ja kurjuutemme lisääntyi veden tippumisesta ja lattialle syntyvistä rapakoista.
Ukkosta jatkui vielä lyhyin väliajoin, tullen välistä niin ankaraksi, että se teki meihin kummastuttavan vaikutuksen. Toverini polvistui, lukien hartaasti rukouksiaan, ja minä yhdyin melkein yhtä hartaana häneen. Se oli todellakin kauhea yö ja tilamme ei ollut vaaraton, vaikka olimmekin katon alla. Yhtämittaiset salamat näyttivät leikkivän majamme ympärillä ikäänkuin aikoen sytyttää sen tuleen ja kauheat ukkosen jyrähdykset, jotka seurasivat niitä, vyöryivät ylitsemme, tahtoen ikäänkuin paiskata menemään heikot laudat, jotka suojelivat meitä sateen ja myrskyn raivolta.
Kerran tahi kahdesti myrskyn raivotessa luulin kuulevani aivan toisenlaisia ääniä kuin ukkosen jyrinä. Ne eivät olleet niin voimakkaita, eivätkä kaikuneet niin, mutta ne tuntuivat tulevan likemmäksi, jolloin äänten eroavaisuuden hyvin huomasi.
— Hyvä Jumala, huudahti rouva Reichardt, nousten äkisti polvistuneesta asennostaan — se on jonkin laivan kanuuna!
Myrsky ei raivonnut enää sellaisella voimalla ja jyrinä lakkasi. Kuuntelimme hengähtämättä, uudistuiko äsken kuulemamme ääni, mutta emme erottaneet mitään. Silmänräpäys sen jälkeen kuului hirveimpiä huutoja, voivotusta ja kirousten sekoitusta mitä milloinkaan olin kuullut. Vereni tuntui hyytyvän suonissani.
— Joku laiva on juuri joutunut karille, kuiskasi toverini tuskin kuuluvasti. Jumala varjelkoon laivaväkeä!
Hän polvistui jälleen rukoilemaan noitten ihmisraukkojen puolesta, jotka parhaillaan taistelivat kuoleman kanssa. Myrsky ulvoi ja ukkonen jyrisi vielä, ja luonnonvoimien hirveästi raivotessa olin silloin tällöin kuulevinani sydäntäsärkevin huudoin rukoiltavan taivaasta apua. Kerran tahi kahdesti yritin ulos, mutta ajatellessani, että toverini turvallisuus riippui omastani, en voinut jättää häntä yksikseen, ja huomasin sitä paitsi aivan hyvin, etten minä, ennenkuin myrskyn raivo oli asettunut, voinut olla miksikään hyödyksi haaksirikkoutuneen laivan väelle, vaikka onnettomuuden minua kohtaamatta lähtisinkin myrskyn raivoon.
Kärsimättömästi ja suuressa tuskassa odotin kumminkin, että myrsky vähäisenkään lakkaisi, mutta se ei tapahtunut, ennenkuin auringon noustessa seuraavana aamuna. Silloin taukosi ukkonenkin, sade näkyi vähenevän ja koittavan päivän valo alkoi pilkoittaa pimeimpään yöhön, mitä milloinkaan oli saarella ollut.