— Naisista puhuessa, huusi eräs, niin ihmettelenpä, mihin se on joutunut, jonka jätimme tänne niin kätevästi, kun teimme haaksirikon täällä läheistöllä kuusi vuotta sitten.
John Gough'ia ei tämä kysymys näyttänyt miellyttävän, lienevätköhän sitten muistot siitä olleet hänelle vastenmielisiä.
— Ja pieni metsäläinenkin, jatkoi mies, joka oli vähällä työntää veitsensä kylkiluitteni väliin jostakin syystä, jota en enää muista. He ovat kai kuolleet jo aikoja sitten, koska emme onnettomuudeksi jättäneet heille mitään syötävää.
— He kuolivat varmaan käsi kädessä, niinkuin lapset metsässä, sanoi toinen.
Pidin vieläkin silmällä John Gough'ia, joka ei näyttänyt pitävän aiheesta, johon puhe oli kääntynyt.
— Kas niin pojat, sanoi hän kiireesti, palatkaamme laivaan. Olemme tehneet, mitä oli tehtäväkin.
— Äänestän, että lähdemme katsomaan lähetyssaarnaajan vaimoa ja pientä metsäläistä, huusi neljäs. Tahtoisin kumminkin nähdä, elävätkö he vai ei, ja pikkunen kävelymatka ei kai ole meille haitaksi.
— Jään tänne siksi aikaa, kunnes tulette takaisin, sanoi John Gough, heittäytyen pitkälleen ruohikkoon, selkä minuun päin ja ainoastaan muutamien metrien päähän paikasta, jossa olimme piilossa. Kiinnitettyään veneen, läksivät muut löytömatkalleen vanhaan majaan päin.
45. Poistun saarestani.
Vangit olivat kokoontuneet yhteen ryhmään, toiset istuivat ja toiset seisoivat. Ei kukaan heistä näyttänyt olevan alakuloinen ja huomasin heidän liikkeistään, että köydet, joilla he olivat sidotut, vaivasivat heitä. Huomioni kiintyi useimmiten tuohon vanhaan herraan, jota oli puhuteltu herra Evelyn'iksi. Huolimatta surusta, joka oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa, oli hän hyväntahtoisen ja lempeän näköinen, jota ei hänen nykyinen kohtalonsakaan voinut peittää. En ymmärtänyt, minkä vuoksi, mutta tunsin enemmän kiintymystä häneen kuin noihin muihin.