1. Varhaisimmat muistoni.
Olen aikeissa kirjoittaa hyvin kummallisen kertomuksen, jollaisena sen lukijakin varmaan pitää, luettuansa kirjan loppuun. Meillähän on useita kertomuksia ihmisistä, jotka ovat joutuneet autioille saarille ja saaneet tulla toimeen omin neuvoinsa — eikä luullakseni moniakaan kertomuksia lueta niin suurella mielenkiinnolla. Luulen kumminkin olevani ensimmäinen sellainen poika, joka on jäänyt yksikseen asumattomalle saarelle. — Niin kumminkin kävi ja nyt aloitan kertomukseni.
Muistan varhaisimmasta lapsuudestani sen, että asuin erään miehen kanssa muutamalla saarella ja että usein kävelimme meren rannalla. Se oli kallioista ja vaikeasti kiivettävää, mutta miehellä oli tapana riuhtaisemalla tai nostamalla auttaa minua vaarallisissa paikoissa. Hän oli hyvin tyly minulle, joka ehkä näyttää kummalliselta, koska olin hänen ainoa seuralaisensa, mutta hän oli hyvin kärtyisä ja synkkämielinen. Hän voi istua tuntikausia kyyristyneenä tupamme nurkkaan, puhumatta sanaakaan, tahi istui hän päiväkaudet katsellen merta, ikäänkuin jotakin vakoillen, mutta mitä, en kyennyt milloinkaan saamaan selville, sillä jos kysyin, ei hän vastannut ja jos satuin olemaan hänen lähellänsä, niin sain olla varma siitä, että hän pukkaisi tahi lyödä läimäytti minua. Oletan, että olin siihen aikaan, jolloin aloin selvästi kaikki muistaa, noin viisivuotias, mutta ehken olin nuorempikin. Voin tässä mielelläni kertoa, mitä eri aikoina sain häneltä tietää jäämisestämme tälle autiolle paikalle. Vaikeata se oli, sillä totta, puhuen voi hän nakata minua kivellä, semminkin, jos uudistin kysymyksiä, joihin hän oli kieltäytynyt vastaamasta. Ainoastaan kerran, kun hän makasi sairaana, sain tietää jotakin, kieltäytymällä muussa tapauksessa häntä palvelemasta, tahi antamasta hänelle ruokaa ja juomaa. Hän suuttui väliin kovasti, ja uhkasi näyttää minulle, tultuansa terveeksi, mutta siitä en välittänyt, koska aloin voimistua, kun hän sitä vastoin päivä päivältä yhä vaan heikkeni ja koska en rakastanut häntä ollenkaan, syystä ettei hän ollut koskaan semmoista minulle osoittanut, vaan aina kohdellut minua pahasti.
Hän kertoi minulle, että noin kaksitoista vuotta sitten — en ymmärtänyt mitä hän tarkoitti vuodella, sillä en ollut milloinkaan kuullut sitä sanaa ennen — eräs englantilainen laiva — tiesin yhtä vähän mikä laiva on, — tuhoutui kovassa myrskyssä lähellä saarta ja että seitsemän miestä ja yksi nainen olivat pelastuneet, kun sitä vastoin kaikki muut olivat hukkuneet. Laiva oli mennyt palasiksi ja muuta he eivät olleet saaneet pelastetuksi, kuin laivan kappaleita, joista he olivat rakentaneet tämän majan, missä nyt asuimme. Kaikki olivat kuolleet, yksi toisensa perään ja sitä myöten haudattu. — Mitä kuolleilla ja haudoilla tarkoitettiin, siitä ei minulla silloin ollut aavistustakaan. — Olin syntynyt saarella, ja kaikki muut, paitsi äitini ja hän olivat kuolleet, ennenkuin olin kahden vuoden vanhakaan. Muutamia kuukausia myöhemmin oli myös äitini kuollut.
Ymmärtääkseni kaiken tämän, täytyi minun tehdä hänelle useita kysymyksiä, ja oikeastaan en ymmärtänytkään, ennenkuin vasta paljon myöhemmin, vaikka silloin vähän aavistinkin, mitä hän tarkoitti. Jos olisin joutunut yksikseni jonkun toisen henkilön kanssa, niin olisin tietysti puhelemalla oppinut paljon, mutta hän ei ruvennut koskaan keskustelemaan, vielä vähemmän selittämään jotakin. Hän kutsui minua pojaksi ja minä häntä herraksi. Sanavarastoni oli hyvin pieni, hänen itsepäisen vaikenemisensa vuoksi, sillä lukuunottamatta käskyjä — tehdä sitä tahi sitä, tahi hankkia hänelle semmoista, jota hän tarvitsi — ei hän puhunut koskaan. Hän mumisi itsekseen ja puhui unissaan. Tapanani oli valvoa ja kuunnella, saadakseni tietoja, mutta kumminkaan en ymmärtänyt sitä nuorempana, vaan vasta tultuani vanhemmaksi. Useinkin huusi hän unissaan: "Tuomio, tuomio minulle synneistäni, suurista synneistäni! Jumala minua armahtakoon!" Mitä hän tarkoitti tuomiolla, synnillä ja Jumalalla, en silloin tietänyt, vaikka usein mietiskelinkin, mitä hän tarkoitti usein mainitsemillaan sanoilla.
Nyt alan kertoa saaresta ja elämäntavoistamme.
Saari oli hyvin pieni, tuskin kolmeakaan penikulmaa [tässä ja vast'edes tarkoitetaan englanninpenikulmia] ympäriinsä. Se oli vuorista ja mitään sileää rantaa tahi maihinnousupaikkaa ei ollut, syvä meri vaan huuhteli sen kylkiä. Se kuului, niinkuin sittemmin huomasin, niihin saariryhmiin, joista perulaiset laivat vuosittain hakevat vesilintujen lantaa eli guanoa, mutta ollen niin pieni ja kaukana muista, joilla guanoa oli enemmän kuin riittävästi, oli se jäänyt huomioon ottamatta tähän asti, ja yksikään laiva ei ollut siellä vielä käynyt. Ainoastaan hyvin kirkkaina päivinä voi nähdä toisiin saariin ja silloinkin näyttivät ne enemmän pilviltä tahi sumulta taivaanrannalla. Saaren rannat olivat sitäpaitsi niin jyrkät, ettei ollut yhtään maihinnousupaikkaa ja valtameren ikuinen hyöky olisi tehnyt laivojen lastauksen mahdottomaksi. Semmoinen oli saari, jolla asuin tämän miehen kanssa. Majamme oli rakennettu laivasta saaduista lankuista ja laudoista muutaman kallion juurelle, noin kolmekymmentä metriä rannasta. Sen edessä oli noin neljänsadan neliömetrin suuruinen kenttä ja kallioilta lirisi pieni puronen, jonka vesi, kokoontuneena ensin pieneen kuoppaan ja sen täytettyään, putosi sitten alempana oleville kallioille. Maja oli suuri ja siihen olisi mahtunut asumaan useampiakin ihmisiä kuin siinä koskaan oli ollut, mutta täyteen se silti tuli, koska meidän täytyi siinä myöskin säilyttää monikuukautiset ruokavarastomme. Lattialla sijaitsivat meidän höyhenillä täytetyt, pehmeät makuulavitsamme. Mitään talouskaluja ei meillä ollut, jos ei oteta lukuun paria kolmea, pitkästä käytöstä tylsynyttä kirvestä, muuatta tinapannua, ruoka-astiaa ja muutamaa suurta vesiastiaa. Saaren huipulla oli pieni metsä pensasmaisia kasveja, jotka vähän matkaa kiemurtelivat rannalle menevissä rotkoissa. Vaikeimpia tehtäviäni oli kiipeillä noissa rotkoissa puita hakemassa, mutta onneksi tarvittiin vain harvoin tulta. Koko vuoden pysyi ilma lämpimänä ja harvoin satoi. Määrättynä aikana vuodesta tulivat linnut saarelle pesimään ja niiden suosituin olinpaikka oli levinneen guanon tasoittama kenttä, jonka syvä rotko erotti majamme alueesta. Tällä paikalla, joka suuruudeltaan oli noin kahdeksan hehtaaria, hautoivat vesilinnut muniaan, ollen niin kiinni toinen toisessaan, että koko kenttä peittyi. Ne pysyivät saarella munimisesta aina siihen asti, kunnes poikaset olivat valmiita lentämään pois vanhempiensa mukana. Se aika, jolloin linnut olivat saarella, oli ainoata hauskuutta, riehumista ja meteliä, mutta sittenkuin ne olivat lähteneet, muuttui olo taasen hiljaiseksi ja yksinäiseksi. Ikävöin aina niiden tuloa ja ihastuneena katselin uroita, jotka kaikkialla sukelsivat kaloja etsimässä ja kiepahtivat taasen ilmaan kovasti kirkuen, johon naaraat vastasivat.
Tämä olikin meidän ravinnon korjuu-aikamme. Harvoin tapoimme vanhoja lintuja, koska ne olivat laihoja; mutta viimeisinä päivinä, vähää ennen kuin pojat lähtivät pesistään, oli meillä tarpeeksi työtä. Huolimatta vanhojen lintujen huudoista ja siipien lyönneistä kasvoihimme ja niiden nokkain iskuista silmiimme, ottaessamme niiden poikasia, saimme me satoja joka päivä ja teimme niin raskaita kuormia, kuin vain ikinä voimme kantaa rotkoa myöten tupamme edessä olevalle kentälle, missä meillä oli täysi työ nylkeä, paloitella ja ripustaa ne auringon paisteeseen kuivamaan. Saaren ilma oli niin puhdasta, ettei milloinkaan mistään pilaantunut, ja viimeisenä neljänätoista päivänä lintujen oloajasta saarella olimme koonneet tarpeeksi, elääksemme niiden takaisintuloon asti seuraavana vuotena. — Kun ne olivat täydellisesti kuivuneet, pinosimme ne tuvan nurkkaan, vähitellen ruokana käytettäväksi.
Nämä linnut olivat saaren ainoana tuotteena, paitsi kaloja ja munia, joita kokosimme heti lintujen tultua saarelle. Kaloja saatiin vaikka kuinka paljon. Ei tarvinnut muuta kuin heittää siiman mereen ja ennenkuin se oli ennättänyt vajota kahtakaan metriä, oli jotakin koukussa. Meidän keinomme saada kaloja oli yhtä yksinkertainen kuin niiden saaliinhimo oli suuri. Siimamme olivat valmistetut fregattilinnun jalkojen jänteistä — sain vasta myöhemmin tietää linnun nimen — ja koska jänteet olivat ainoastaan noin jalan pituisia, tarvittiin niitä suuri määrä semmoiseen siimaan. Syötti kiinnitettiin siiman päähän sidottuun vahvaan kalanruotoon. Juoksusolmu ruodon toisessa päässä piti sitä yhdensuuntaisena siiman kanssa, siksi kunnes kala oli syönyt syötin, jolloin siima pingottui, solmu löysäsi, ruoto tarttui poikittain kalan kitaan ja kala voitiin vetää maalle. Niin yksinkertainen kuin tämä keksintö olikin, täytti se kuitenkin tehtävänsä kuin paraskin koukku, ja semmoista en ollut vielä siihen aikaan koskaan nähnyt. Kalat olivat niin voimakkaita ja suuria, että mies ei antanut minun koettaakaan pyytää yksinäni, ne kun olisivat voineet kiskaista minut veteen, mutta tultuani suuremmaksi kyllä.
Semmoinen oli ruokamme vuodesta toiseen. Vaihteluksi paistoimme joskus kuivattuja lintuja ja kaloja tuhassa, sen sijaan, että olisimme syöneet niitä semmoisenaan. Myöskin vaatetuksestamme, semmoinen kuin se nyt olikaan, oli meidän kiittäminen höyhenjoukkoa. Linnut nyljettiin höyhenineen ja nahat ommeltiin sitten yhteen jänteillä, käyttäen kalanruotoa neulana. Vaatteet eivät kyllä olleet lujat, mutta ilmanala oli niin lauhkeaa, ettei meillä ollut kylmä minään vuodenaikana. Joka vuosi, kun linnut palasivat, tein itselleni aina uuden puvun, sillä entinen oli kulunut melkein olemattomiin, ryömiessäni rotkojen louhikoissa ja jyrkänteissä puita kokoamassa.