Semmoisessa elämässä, niin vähillä vaatimuksilla, jotka helposti sai tyydytetyksi, ja niin vähillä vuotuisilla muutoksilla, ymmärtää kai jokainen, että käsitteeni olivat hyvin rajoitetut. Olisivat ne voineet olla laajemmatkin, jollei toverini olisi ollut niin hiljainen ja juro. Näin ollen katselin ihmetellen ja hämmentyneenä aavaa merta ja tähtiä, aurinkoa, kuuta ja pilviä — peläten kysellä, ja seurauksena oli, että nukuin hukkaan suuren osan elämästäni. Meillä ei ollut minkäänlaisia työkaluja, paitsi noita vanhoja, jotka olivat kelvottomia, eikä minkäänlaista tekemistä. Oli eräs kirjakin. —; Kysyin sen käytäntöä ja mihin sitä tarvittiin, mutta en saanut vastausta. Se sai olla laudakolla ja kun sitä katselin, käskettiin minut pois, niin että vihdoin aloin pelätä sitä, niinkuin jotakin käsittämätöntä eläintä. Päivät kuluivat toimettomuudessa ja melkein hiljaisuudessa, tuskinpa vaihdoimme vuorokaudessa tusinaakaan lauseita. Seuralaiseni oli aina samanlainen; hän mietiskeli jotakin, joka näytti alituisesti täyttävän hänen ajatuksensa ja suuttui, jos satuin herättämään hänet unelmistaan.
2. Hirmumyrsky.
Lukija huomatkoon, että edelliset muistelmani arvosteltakoon asemani ja tietojeni perusteella, sillä olinhan silloin vain noin seitsemän- tahi kahdeksanvuotias. Herrani, joksi häntä sanoin, oli pienikasvuinen, tanakka, noin viisikymmenvuotias. — Sain hänen ikänsä selville muistelemalla ja vertailemalla. Hänen paksu, kiharainen tumma tukkansa oli vielä säilyttänyt värinsä ja partansa oli pitkä ja hyvin tuuhea. Muutenkin oli hänen ruumiinsa melkein yltäyleensä karvainen. Voin vakuuttaa, että hän olisi ollut hyvin voimakas, jos hänellä vain olisi ollut tilaisuutta harjoittelemiseen, mutta lukuunottamatta aikaa, jolloin kokosimme lintuja ja joskus kiipesimme rotkoihin hakemaan puita, poistui hän harvoin majasta, jollei käydäkseen uimassa. Rannalla oli nimittäin noin seitsemän neliömetrin suuruinen, matalan kalliokielekkeen erottama suolavesilammikko, johon aallot vyöryivät ainoastaan veden ollessa korkealla ja tuulen puhaltaessa siltä puolelta. Melkein joka aamu kävimme uimassa lammikossa, johon eivät lukuisat haikalatkaan päässeet. Niin kauan kuin muistan osasin uida kuin kala, mutta en voi sanoa, oliko minua milloinkaan kukaan opettanut, vai olinko oppinut taidon itsekseni. Niin kului elämäni; velvollisuuteni olivat vähäiset, ei ollut paljon mitään tekemistä, koska välineitä puuttui. Kuulin harvoin ihmisääniä, tulin yhtä hiljaiseksi kuin seuralaisenikin. Huvituksenikin olivat yhtä rajoitettuja. Katselin meren syvyyteen, makaillen kallion harjanteella, joka suurimmaksi osaksi ympäröi saarta, tarkastellen kalaparvien temmellystä, ihaillen öistä tähtitaivasta, söin ja nukuin. Niin vietin aikaani, iloitta ja suruitta. Mitä ajattelin, voin tuskin sanoa, koska tietoni ja käsitykseni kaikesta olivat liian rajoitettuja synnyttääkseen ajatuksia. Olin tuskin eläintä parempi, joka syötyään itsensä kylläiseksi paneutuu makaamaan laitumella. Kuitenkin oli seuralaiseni unissapuhuminen hyvin mielenkiintoista ja odotin aina kärsimättömästi hetkeä, jolloin yön tullessa paneutuisimme nukkumaan. Voin valvoa tuntikausia, kuunnellen hänen huudahduksiaan ja lause-katkelmiaan, turhaan koettaen selittää hänen puhettaan, sillä ymmärsin siitä hyvin vähän. Hän puhui jostakin naisesta, oli olevinaan aina muiden miesten seurassa ja mumisi jostakin, jonka hän oli kätkenyt. Muutamana yönä, kuun kirkkaasti loistaessa, nousi hän istumaan vuoteellaan, joka, kuten ennen olen kertonut, oli tuvan lattialla, siirsi syrjään höyhenet, joilla hän makasi ja kaivoi maasta erään lankunkappaleen. Hetkisen perästä laittoi hän taasen kaikki entiselleen ja rupesi uudestaan makaamaan, ja luullakseni tekikin hän kaiken tuon unissaan. — Vihdoinkin siis sain jotakin ajattelemista. Olin kuullut hänen kertovan unissaan, että hän oli kätkenyt jotakin, ja tuossa siis oli kätköpaikka. Mutta mitä siinä oli?
Minun täytyy kai nyt tässä tunnustaa, etten välittänyt tuosta miehestä vähääkään, luulenpa melkein, että vihasin häntä, sillä en muistanut, oliko hän milloinkaan suonut minulle ystävällistä sanaakaan. Hän kohteli minua ankarasti ja tunteettomasti, suoraan sanoen vihamielisesti, ja salli minun elää ainoastaan sen vuoksi, että voin olla hänelle joksikin hyödyksi. Ja olisiko sekin ehkä ollut syynä, että hän tahtoi ainakin jonkun elävän olennon seurakseen. — Kumpikaan siis meistä ei pitänyt juuri toisestaan.
En tiedä, kuinka vanha olin, kun äitini kuoli, mutta muistan hämärästi jonkun, joka minua helli ja hyväili ja varsinkin unissani näin usein seuralaistani paljon somemman olennon, naisen, kumartuneena ylitseni, tahi taluttavan minua. Kuinka koetinkaan jatkaa näitä uniani, sulkemalla uudestaan silmäni, sittenkuin olin herännyt! En voinut aavistaa, että ne olivat lapsuuteni aikuisia hämäriä muistoja; en voinut tietää, että kasvot, jotka näyttäytyivät minulle, olivat äitini, mutta kuinka rakastinkaan noita uniani, sillä kohdeltiinhan minua niissä ystävällisesti!
Mutta muutos tuli kumminkin Jumalan sallimuksesta. Muutamana päivänä, juuri kun olimme saaneet vuotuisen lintuvarastomme säilyyn, olin ulkona kentällä järjestämässä linnunnahkoja vaatteikseni, jotka, sivumennen sanoen, ommeltiin kuin säkki, reiät päätä ja käsiä varten — silloin, kun sattumalta katsahdin merelle, näin äkkiä suuren, valkoisen esineen.
— Katso herra, sanoin, viitaten sinne.
— Laiva, laiva! huudahti seuralaiseni.
— Niinkö, ajattelin, tuommoinen on siis laiva. Muistin hänen sanoneen, että he tulivat tänne laivalla. Seurasin sitä katseillani ja näin sen pysähtyvän.
— Onko se elävä? kysyin.