— Olet houkkio, sanoi mies. Tule tänne avukseni pinoamaan nämä halot, että voimme antaa merkin. Mene hakemaan vähän vettä, kastellakseni niitä, että tulisi paljon savua. Jumalalle kiitos, että vihdoinkin saan lähteä tästä kirotusta paikasta.
Ymmärsin tuskin häntä, mutta menin hakemaan vettä ja toin sitä ruoka-astialla.
— Tarvitsen vielä enemmän halkoja, sanoi hän. Se purjehtii tänne päin ja tulee lähemmäksi.
— Silloin se elää, sanoin.
— Pois, hullu, sanoi hän, tuupaten minua päähän. — Mene hakemaan enemmän vettä ja valele sillä halkoja.
Sitten meni hän majaan, sytyttääkseen tulen ja sen hän teki muutamalla teräskappaleella, piillä ja kuivilla sammalilla. Hänen puuhatessaan siinä katselin minä laivaa. Ihmettelin, mikä se oikeastaan oli. Se liikkui vedessä, kääntyen sinne ja tänne. Sen täytyi olla elävä, ajattelin, lieköhän sitten kala vai lintu. Siinä sitä välitiessäni alkoi aurinko laskeutua ja tunnin kuluttua tulisi jo pimeä. Tuuli oli heikko ja pyörivä, josta syystä laivan täytyi aina vähän väliä muuttaa suuntaansa. Toverini tuli ulos, kädessään savuava sammaltukko, jonka hän pisti halkojen väliin ja puhalsi täyteen liekkiin. Halot syttyivät melkein heti ja savu nousi korkealle ilmaan.
— Ne näkevät sen kyllä, sanoi hän.
— Kuinka niin, onko sillä silmät? Kai se sitten on elävä? Tunteeko se tuulta? kysyin, kun en saanut vastausta ensimmäiseen kysymykseeni.
Äkkiä nousi taivaanrannalle muutamia pieniä pilviä ja minä viittasin niihin, sillä tiesin kokemuksesta ja alituisesta ilmastosuhteitten tarkkaamisesta, että ne olivat lyhyen, mutta hirveän ankaran hirmumyrskyn enteitä, jollaiset raivosivat täällä tähän aikaan vuodesta parikin kertaa.
— Niin, kirottua, vastasi toverini, purren hampaitansa; myrsky on karkoittava laivan. — Se on tavallinen onneni.