Juolahti mieleeni, että hän ehkä vastaisi kysymyksiini. — Kuinka hän kuoli? kysyin matalalla, selvällä äänellä:
— Kuoliko? vastasi Jackson. Hän putosi kalliolta, niin, siten se tapahtui. Ette voi sanoa, että olisin hänet tappanut. Ei, en koskenut häneen sormellanikaan.
Sitten vaikeni hän hetkeksi, mutta alkoi sitten taasen:
— Rouva sanoi aina, että olin tappanut heidät molemmat, mutta sitä en tehnyt, ainoastaan toisen… niin, toisen… sen myönnän, mutta minä vihasin häntä… en… en… timanttien vuoksi, vaan hänen vaimonsa vuoksi — sanokaamme syyn olleen sekä vihassa että rakkaudessa.
— Sitten tapoitte hänet rakkaudesta hänen vaimoonsa ja vihasta häntä itseään kohtaan?
— Kyllä, niin se oli. — Kuka te olette, joka olette sen arvannut?
— Kuka sinä olet? Minä tapan sinut.
Tätä sanoessaan nousi hän kiivaasti vuoteellaan ja heräsi kai äänestäni, jolle hän oli vastannut.
— Kuka puhui? sanoi hän. Frank Henniker, puhuitko sinä?
En vastannut, vaan olin nukkuvinani, koska hän vielä näkyi istuvan vuoteellaan, ikäänkuin minua vartioimassa. — Koetinpa vielä kuorsatakin.
— Hän se ei voinut olla, mutisi Jackson, hänhän on aivan hiljaa.
Jumalani, minkälainen uni!