Sitten vaipui hän takaisin vuoteelleen ja kuulin pulputtavan äänen, joka ilmaisi hänen turvautuvan pulloon ja juovan. Päätin ajasta, jolloin tämä ääni kuului, että hän otti siitä aika paukut. Vihdoin oli kaikki taasen hiljaista.
"No nyt olen vihdoinkin saanut sen tietää", ajattelin ja vereni kuohui kuulemani johdosta. "Hän tappoi isäni. Tapanko hänet heti nukkuessaan?", oli ensimmäinen ajatus, joka syntyi aivoissani — "En, sitä en tee. Syytänkö häntä siitä sitten, kun hän herää ja tapan hänet sitten"? Mutta kun ajattelin, että hän oli sokea, eikä niin ollen voinut puolustautua, olisi se ollut kovin raukkamaista, joten en voinut sitä tehdä. — Mitä tekisinkään? Ja sikäli kuin tyynnyin, ajattelin raamatun käskyä, että meidän pitää kostaa paha hyvällä, ja Jackson oli, minun kysyessäni minkätähden meidän käskettiin niin tekemään, selittänyt sen minulle. Kun sitten tulimme paikkaan, jossa sanotaan: "Kosto on minun, sanoo Herra", sanoi hän, että pahat teot rangaistaisiin kuoleman jälkeen, jonka tähden me emme saaneet seurata juutalaista lakia: "silmä silmästä ja hammas hampaasta", johon olin viitannut. Tämän osan raamattua oli hän selittänyt hyvin ja varmaa on, että se esti minut sinä yönä häntä tappamasta. — Olin vielä kumminkin sangen kuohuksissani ja tunsin, etten voisi enää tästä lähtien olla hänen kanssaan hyvissä väleissä. — Punnitsin asiaa mielessäni, kunnes vihdoin aivan väsyneenä vaivuin raskaaseen uneen.
Vähän ennen päivän valkenemista heräsin äkisti johonkin, joka kuulosti heikolta huudolta, mutta kun kuunnellessani en erottanut enää mitään, nukahdin uudestaan enkä herännyt ennenkuin valoisalla päivällä. Ensimmäiseksi työkseni aamulla katsahdin Jackson'iin, mutta hän ei ollut vuoteellaan, se oli tyhjänä. Kummastuneena tästä muistinkin, vähän harkittuani, huudon, jonka olin kuullut yöllä ja kiiruhdin sentähden majasta, katsellen ympärilleni, mutta en voinut havaita häntä missään. Menin silloin kallion reunalle, josta tällä kohdalla oli kahdeksan metrin jyrkänne, ja katselin alas. Ajattelin, että hän oli yöllä juovuksissa ollessaan mennyt ulos ja pudonnut, mutta en voinut nähdä häntä tuolla alhaalla. Silloin on hän varmaan mennyt hakemaan vettä, ajattelin ja riensin kallioiden nurkkaukseen, jossa jyrkänne oli vielä korkeampi; sieltä näinkin hänen makaavan tuolla alhaalla, liikkumatonna ja näköjään hengettömänä. Olin siis ollut oikeassa. Aivan masentuneena istuin vesikuopan reunalle ja muistelin, miten yöllä olin suunnitellut hänen tappamistaan; nyt makasi hän tuossa edessäni kuolleena, minun olematta syypää siihen. "Kosto on minun, sanoo Herra", olivat ensimmäiset sanat, jotka lausuin ja niin vaivuin ajatuksiini moneksi minuutiksi. Vihdoin ajattelin, että hän ei ehkä ollutkaan vielä kuollut ja kiiruhdin jyrkännettä alas kiipeillen kallioiden ylitse; saavuin hengästyneenä paikalle, jossa Jackson makasi. Hän vaikeroi kovasti minun pysähtyessäni hänen viereensä.
— Jackson, sanoin polvistuessani hänen viereensä, oletteko pahoinkin vahingoittunut? Vihani oli kadonnut kokonaan, nähdessäni hänen onnettoman tilansa. — Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei voinut puhua. Vihdoin sai hän heikolla äänellä sanotuksi: vettä.
Niin pian kuin suinkin voin, kiiruhdin takaisin majaan, täytin kasarin puoleksi vedellä ja kaasin pullosta vähän rommia sekaan. Tämä kaikki vei aikaa noin kymmenen minuuttia. Pidin kasaria hänen huulillaan ja hän näytti virkistyvän, mutta oli kauhean näköinen. Muutamasta hänen päässään olevasta haavasta oli veri vuotanut hänen kasvoilleen ja partaansa. En tiennyt, miten voisin saada hänet kannetuksi takaisin majaan. Oli mahdotonta kiivetä hänen kanssaan niitä kallioita ylös, joita myöten olin laskeutunut hänen luokseen, ja toinen tie joka oli olemassa, oli pitempi ja melkein yhtä vaikea. Vähitellen tuli hän tajuihinsa ja minä annoin hänelle lisää juotavaa. Vihdoin voi hän puhua, vaikka vaikeasti, ja painoi kädellään kylkeään. Hän oli todellakin aivan aaveen näköinen, lasimaisine silmineen, vaaleine huulineen ja maksoittuneella verellä peittyneine kasvoineen.
— Luuletteko voivanne lähteä kiipeämään majaan, jos autan teitä?
— En, minä en voi tulla sinne enää milloinkaan. Anna; minun kuolla tähän, missä olen, sanoi hän.
— Mutta haava päässänne ei ole kovinkaan syvä.
— Ei kai, koska en sitä tunnekaan, mutta kylkeni… olen saanut sisällisen verenvuodon… olen aivan… palasina, sanoi hän tankaten ja hengittäen syvään joka sanan välillä.
Tutkin hänen kylkensä ja huomasin sen, olevan jo kuolleella verellä ja hyvin ajetuksissa. Tarjosin hänelle taasen juomaa, jota hän näytti kovasti haluavan, ja menin sitten hakemaan lisää. Täytettyäni nuo kaksi viinipulloa vedellä ja rommilla, niinkuin ennenkin, palasin paikalle, jossa hän makasi, ja huomasin hänen olevan vähän paremman. Tämä antoi minulle toivoa, että hän vielä voisi tulla terveeksi; sanoin sen hänelle.