— Ei, ei, vastasi hän. Minulla on ainoastaan muutamia tunteja elon aikaa, sen tunnen. Anna minun kuolla tähän ja kuolla rauhassa.
Sitten vaipui hän jonkunlaiseen horrostilaan, niinkuin otaksun, juoman vaikutuksesta. Hän makasi aivan hiljaa ja hengitti raskaasti. Istuin hänen vieressään odottaen hänen heräämistään, ja olin toista tuntia sillä tavalla hyvin järkytetyssä mielentilassa.
12. Jackson'in tunnustus.
Nyt, kun hän oli kuolemaisillaan, aioin kaikin mokomin saada häneltä tietää koko totuuden isäni ja äitini kuolemasta. Jackson makasi horroksissa niin kauan, että pelkäsin hänen kuolevan, ennenkuin ehtisin ruveta häneltä kyselemään, mutta niin ei toki tapahtunut. Odotin vielä tunnin verran, hyvin kärsimättömästi, sen tunnustan, ennenkuin menin hänen luoksensa ja kysyin, miten hän nyt jaksoi. Hän vastasi heti vaikeudetta:
— Tunnen itseni paremmaksi, sisäinen verenvuoto on lakannut, mutta en silti voi jäädä elämään. Kylkeni ovat aivan palasina, en luule olevan yhtään kylkiluuta, joka ei olisi poikki, ja selkärankani on vahingoittunut, sillä en voi kääntyä enkä liikuttaa jalkojani. Mutta voin silti elää vielä monta tuntia ja kiitän Jumalaa, joka on niin laupias, että suopi minulle senkin verran aikaa hyvittääkseni vähän huonoa elämääni. — Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.
— No silloin, vastasin, jos voitte puhua, niin kertokaa uudestaan ja valehtelematta isäni ja noitten muitten kuolemasta, sillä tiedän teidän tappaneen ainakin isäni, sen sanoitte kerran unissanne.
Vähän ajan kuluttua vastasi Jackson.
— Olen iloinen, että sen tein ja että sinä sen minulle sanoit. Haluan tunnustaa sinulle kaikki, sillä sillä tavalla kevennän omaatuntoani ja samalla todistan, että kadun, tiedän, että vihaat minua ja olet vihaava muistoanikin, se ei tunnu mielestäni kummalliseltakaan, mutta katsoppa minua nyt, Frank, ja kysy sydämeltäsi, enkö nyt tässä tilassa ollessani ansaitse paremmin ystävyyttä kuin vihaa. — "Kosto on minun, sanoo Herra", ja eikö hänen kostonsa ole tavannut minua jo tässä elämässä? Katso minua, tässä makaan, erotettuna siitä maailmasta, jota olen niin suuresti rakastanut ja johon en enää milloinkaan voi palata — rikkaana, joka vielä muutamia kuukausia sitten teki minut onnelliseksi — nyt sitä vastoin sokeana, kostavan Jumalan ankaran käden kurittamana, Jumalan, jonka kasvojen eteen minun on vähän ajan kuluttua astuttava ja vastattava pahoista töistäni. Kaikissa toiveissani olen pettynyt, kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, kaikki pahat työni tuottivat minulle vain ikuisen kadotuksen. — Kysyn sinulta vielä kerran, enkö ole ansainnut sääliä ja armoa?
En voinut muuta kuin myöntää tämän ja hän jatkoi:
— Nyt sanon sinulle koko totuuden. Kertomukseni oli tosi aina siihen asti, kun vanhempasi tulivat laivaan ja kunnes puhkesi se myrsky, joka lopulla vei laivan perikatoon. — Anna minulle nyt vähän juotavaa.