— Myrsky nakkeli laivaa ja aallot huuhtelivat sitä niin, että välikannet täyttyivät kokonaan vedellä, ja koska luukut olivat suljetut, oli kuumuus sietämätön. Minulla ei ollut vahtivuoroa ja pysyttelin sentähden alhaalla, etsien jostakin kuivaa paikkaa, missä voisin nukkua. Laivan oikealla puolella olevien kajuuttalaipioiden eteen oli kapteeni tehnyt jonkunlaisen purjekojun varapurjeille, jos sattuisimme sellaista tarvitsemaan. Se oli noin kaksi ja puoli metriä läpimitaten ja niin täynnä purjeita, ettei kannen ja purjeiden väliin jäänyt tilaa enempää kuin noin puoli metriä. Alimmat purjeet olivat märkiä, mutta päällimmäiset olivat kuivia ja valitsin sen nukkumapaikakseni. Se koju, jossa vanhempasi nukkuivat, oli kajuuttalaipion toisella puolella, ja laivan keikkuessa ja kallistellessa olivat seinäin raot suurenneet, joten voin nähdä kaikki, mitä kojussa tapahtui, ja kuulla melkein joka sanan, mitä puhuttiin. En tiennyt sitä silloin, kun valitsin purjekojun makuupaikakseni, mutta huomasin sen ensimmäisenä yönä, kun valo loisti raoista. Tietysti puhelee aviomies, ollessaan kahdenkesken vaimonsa kanssa, kaikenlaisia salaisuuksiakin, sen tiesin ja toivoin kuuntelemalla saavani tietää jotakin tärkeätä, mitä, en osannut aavistaa, mutta vihani kannustamana en aikonut jättää mitään tilaisuutta käyttämättä. Vasta noin viikon kuluttua kojuun tulostani tein ensimmäisen huomioni. Olin ollut vahdissa kello kuudesta kahdeksaan ja mennyt sen jälkeen nukkumaan. Noin kello yhdeksän aikana tuli isäsi kojuun. Äitisi oli jo sängyssä. Kun isäsi riisuutui, sanoi äitisi: Eikö tuo vyö ole sinulle suureksi haitaksi?
— Ei, olen siihen jo tottunut. Se vaivasi minua ensin pantuani sen vyölleni, mutta nyt, kun olen pitänyt sitä neljä päivää, ei se enää haittaa. Kannan sitä niin kauan kuin tätä ilmaa kestää, sillä kukaan ei voi sanoa, mitä saattaa tapahtua, ja vyötä ei silloin voi ruveta hakemaan, kun täytyy olla valmis silmänräpäyksessä.
— Luuletko sitten meidän olevan vaarassa?
— No, en nyt sitäkään, mutta myrsky on kova ja laiva vanha ja laho. Tulee kaunis ilma, jos nyt kerran tulee, päivän tahi parin kuluttua, ja kaikissa tapauksissa tuntisin itseni hyvin syylliseksi, jos en ryhdy kaikkiin niihin varokeinoihin, joihin voin, kun arvokas omaisuus, joka ei kuulu minulle, on vaarassa.
— Toivoisin olevamme taasen terveinä kotona, ystäväni, ja että isäni olisi jo saanut timanttinsa, mutta olemmehan Jumalan käsissä.
— Niin luottakaamme häneen, vastasi isäsi.
Kuulemani johdosta tirkistin muutamasta raosta, niin että voin nähdä isäsi, ja huomasin hänen irroittavan vyötäreiltään vyötä, jossa varmaan nuo mainitut timantit olivat tallella. Se oli tehty pehmeästä nahasta ja oli noin kaksikymmentäviisi sentimetriä leveä. Sekä pituudeltaan, että leveydeltään oli se jaettu pieniin neliöihin, joissa arvelin timanttien olevan tallessa. Hetken kuluttua sanoi äitisi taasen:
— Luulen todellakin, Henniker, että minun pitäisi kantaa vyötä.
— Kuinka niin, ystäväni?
— Koska se voisi tulla pelastuksekseni onnettomuuden sattuessa. Otaksukaamme nimittäin, että olisimme pakotettuja lähtemään veneissä laivasta ja semmoisessa kiireessä voi mies kyllä helposti unhottaa vaimonsa, mutta ei timanttejansa. Jos pitäisin vyötä, niin varmaankin veisit minut veneeseen.