— Kyllä, kylkeni on tunnottomampi ja loppuni lähenee. Mutta anna minun jatkaa tunnustustani, sillä tahdon keventää mieltäni, en senvuoksi, että kuolen vielä yöllä tai huomenna, mutta kumminkin tahdon saada sen tehdyksi. Tule lähemmäksi, niin voin puhua hiljempaa ja jaksan kauemmin.
Tein niin, ja hän jatkoi:
— Tiedät, miten jouduimme tälle saarelle — ja miten alussa käyttäydyin. Kun sitten pääsin muiden joukkoon, katosivat pahat ajatukseni vähitellen ja tulin ystävällisemmäksi isällesi. Mutta sitä ei riittänyt kauan. Toisten kuoleman jälkeen, kun ainoastaan vanhempasi ja kapteeni, paitsi minua, olivat ainoat elossa olevat saarella, sai ahneus minussa vielä kerran vallan. Ajattelin taasen vyötä timantteineen ja tapaa, jolla voisin saada sen haltuuni. Paholainen se varmaan sitten iski päähäni ajatuksen tappaa isäsi ja kapteenin. Olin huomannut uimassa ollessamme, että isäsi ei enää pitänyt vyötä ja se oli siis, niinkuin isäsi oli ehdottanut, äitisi huostassa. Kun kerran olin tehnyt päätökseni, varroin joka tilaisuutta pannakseni aikeeni täytäntöön. Oli tavallista, että joku meistä aina aamuisin meni ongelle, koska äitisi ei tahtonut syödä kuivattuja lintuja, jos vain kalaa oli saatavana; olin saanut selville, että paras tilaisuus kauhean aikeeni toimeenpanemiseen tulisi silloin, kuin isäsi menisi kallioille onkimaan. Tavallinen onkipaikkamme oli kallion niemeke, joka erottaa uimarannan merestä, mutta hain toisen paikan, josta saimme enemmän ja parempia kaloja, nimittäin tuon korkean kalliokielekkeen tuolla alhaalla. Tiedät, mitä tarkoitan, sillä olen lähettänyt sinut sinne monta kertaa onkimaan, vaikka en itse ole enää milloinkaan isäsi kuoleman jälkeen voinut sinne mennä. — Isäsi vei sinne siimansa ja juuri kun muudan iso kala oli tarttunut koukkuun ja isäsi kumartui kielekkeen yli katsomaan, milloin se kohoaisi veden pinnalle, niin minä, joka olin piilossa siinä lähellä, hyökkäsin esiin ja pukkasin hänet mereen. Tiesin, ettei hän osannut uida, ja odotettuani muutamia minuutteja katsoin kielekkeeltä ja näin hänen ruumiinsa vajoavan viimeisten ponnistusten jälkeen. Silloin riensin pois ja omantunnon vaivoissa kiipesin rotkoon, tuodakseni sieltä kantamuksen puita, ettei kukaan voisi minua epäillä, mutta siitä syntyivätkin sitten epäilykset, kuten heti olet huomaava. Palasin puineni ja kapteeni näki kun tulin majaan.
— Ohoo, tuohan on jotakin uutta, että kokoat puita, vaikka ei ole vuorosikaan. Tuntuu oikein ihmeelliseltä.
— Asia on niin, että tunnen olevani ystävällisellä tuulella, vastasin paremman puutteessa, sillä en tiennyt oikein, mitä sanoisin ja pelkäsin katsoa heitä silmiin, sillä äitisi seisoi aivan vieressäni, pitäen sinua sylissään.
— Tiedättekö, Jackson, onko mieheni saanut kaloja, kysyi äitisi; olisi jo aika hänen tulla kotiin.
— Miten minä voisin sen tietää? sanoin. — Olen ollut hakemassa rotkosta puita.
— Mutta olittehan kalliolla pari tuntia sitten, vastasi äitisi, sillä kapteeni James näki teidän tulevan sieltä.
— Niin, näin sanoi kapteeni. Oliko hän saanut kaloja, kun olit hänen luonaan?
He kai huomasivat hämmennykseni, kun sanoin: Olin kallioilla, mutta en käynyt Henniker'in luona, sen voin vaikka vannoa.