— Kauanko olet ollut tällä saarella? kysyi hän.
— Olen syntynyt täällä, mutta sekä isäni että äitini ovat kuolleet ja Jackson kuoli kolme vuotta sitten. Siitä asti olen ollut aivan yksinäni, ainoastaan Nero toverinani.
Hän kyseli sitten minulta paljon muutakin ja minun täytyi kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut ja mitä Jackson oli sanonut minulle. Vielä kerroin hänelle, miten hankin ruokaa; sanoin olevan välttämätöntä, että niin pian kuin suinkin lähtisimme saarelta, koska meitä oli niin monta ja varasto ei riittäisi lintujen palaamiseen asti.
Kala oli nyt paistunut ja otettuani sen tulelta panin sen ruoka-astiaan ja rupesimme syömään aamiaista. — Noin tunnin kuluttua olimme jo hyvin hyviä ystäviä.
Tässä täytyy minun kumminkin viivähtää vähän voidakseni kuvata hänet. Oli aivan totta, mitä miehet olivat kertoneet. Hän oli menettänyt miehensä ja oli palaamassa Englantiin. Hänen nimensä oli Reichardt, sillä hänen miehensä oli ollut saksalainen, tahi ainakin saksalaista syntyperää. — Hän oli hyvin pitkä ja komea nainen ja niinkuin sittemmin kuulin, noin kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen. Hän oli varmaankin ollut hyvin kaunis, varsinkin nuorempana, mutta oli saanut kärsiä paljon seuratessaan miestään kaikilla matkoilla.
Hänen kasvonsa olivat soikeat, silmänsä tummat ja suuret; hänen hiuksensa mustat kuin korpin siivet. Piirteet olivat hienot ja säännölliset, hampaat valkeat ja terveet, mutta hänen ihonsa oli hyvin kalpea ja poskilla ei näkynyt punan jälkeäkään. Niinkuin sittemmin olen ajatellut, oli hän silloin enimmän marmorikuvan kuin minkään muun näköinen, johon voisin häntä verrata. Jos hän ei nauranut, mikä tapahtui harvoin, oli hän vähän ankaran näköinen. Meidän tuttavuutemme alussa katselin häntä enemmän pelolla kuin kunnioituksella, vaikka hänen äänensä olikin lempeä ja suloinen ja käytöksensä hyvin ystävällinen; mutta muistettakoon, etten milloinkaan ennen ollut nähnyt naista. — Aamiaisen jälkeen ehdotin hänelle, että lähtisimme merimiesten nukkumapaikalle katsomaan, olisivatko ne jo heränneet, mutta lisäsin, etten uskonut sellaista.
— Seuraan mukanasi, koska minulta jäi veneeseen muudan kori, jossa on kaikenlaista tavaraa ja on parasta, että tuon sen heti tänne.
Lähdimme siis yhdessä, käskettyäni Neron jäädä majaan. Meidän tullessamme rantaan nukkuivat miehet vielä. Hänen neuvostaan kahlasin veneelle ja toin sieltä pienen korin ja käärön, jotka löysin tuhtojen alta.
— Herätänkö miehet? kysyin.
— Älä, älä, vastasi hän. Niinkauan kuin ne nukkuvat, eivät ne tee mitään ilkeyttä. Mutta, lisäsi hän, voimmehan ottaa mukaamme vähän perunoita. Pane nämä molemmat nenäliinat täyteen, sanoi hän ja otti kääröstä esille pari semmoista. — Täytin ne perunoilla ja hän otti niistä toisen ja minä toisen, jonka jälkeen palasimme majaan.