Irroitimme purjeen ja laitoimme sen kantovalmiiksi. Käärimme kokoon kaksi parasta hylkeennahkaa ja sidoimme ne yhteen siimankappaleella, jonka jälkeen olimme aivan valmiita. Heitin kantamukseni selkääni, rouva Reichardt otti toiset tavarat, niinkuin hän oli ehdottanut ja niin jätimme majan mennäksemme rantaan.
— Hyvästi Nero, hyvästi linnut, hyvästi maja ja hyvästi kasvitarha! sanoin mennessäni kentän poikki ja käskettyäni vapisevalla äänellä Neroa pysymään paikoillaan. Sitten käänsin pääni rantaan päin, tuijotin ja huudahtaen pudotin kantamukseni, nostaen hämmästyksestä käteni ylös.
— Katsokaa! huusin toverilleni. Katsokaa! toistin vieläkin.
Hän katsoi sinne ja näki yhtä hyvin kuin minäkin veneen, noin puolen peninkulman päässä lahdesta kaikki purjeet ylhäällä kiitämässä navakassa tuulessa, joka vei sitä poispäin seitsemän tahi kahdeksan peninkulman vauhdilla tunnissa.
Ne olivat jättäneet meidät, olivat hylänneet meidät. Huusin kuin hullu: Pysähtykää, pysähtykää! Ja nähdessäni, kuinka turhaa se oli, heittäysin kalliolle ja pyörryin.
— Oi! valitin vihdoin tultuani taas tuntoihini.
— Frank Henniker, kuulin lempeän, lujan äänen sanovan.
Aukasin silmäni ja näin rouva Reichardt'in seisovan vieressäni.
— Se on Herran tahto ja sinun täytyy kärsivällisesti mukaantua siihen, jatkoi hän.
— Mutta niin julmaa, niin petollista, vastasin, katsoen katoavan veneen jälkeen.