— Hyvin julmaa ja hyvin petollista, myönnän sen, mutta jättäkäämme heidät Jumalan tuomittaviksi. Mitä armahtavaisuutta voivat he häneltä odottaa, kun eivät ole itse sitä osoittaneet? Sanon sinulle avoimesti, että luulen meillä hylätyssä tilassamme olevan paremman tällä saarella kuin tuossa veneessä. Ne ovat ottaneet epäsovun, huolettomuuden ja kohtuuttomuuden siemenet mukaansa hankkeeseen, joka vaatii mitä suurinta viisautta, mielenmalttia ja sopua; ja pelkään, että heillä on hyvin pienet mahdollisuudet pelastua vaarallisesta tilastaan. Se on mielipiteeni ja ajattelin heti, kuultuani niitten löytäneen rommiastian, että väkijuomat veisivät heidät perikatoon. Sanon vielä kerran, ettei vene pääse milloinkaan määräpaikkaansa ja että he surkeasti tuhoutuvat. Jumala on sallinut, että he jättivät meidät tänne, ja uskon että se oli niin määrätty hyödyksemme.
— Mutta, vastasin katsoessani venettä, olin niin väsynyt täällä olooni, ikävöiden niin kovasti pois, ja nyt saan jäädäkin tänne. — Ja ne ottivat kaikki ruokavaramme, kaikki kalatkin lahdesta. Kuolemme nälkään.
— En luule, vastasi hän, ainakin toivon toista, luottakaamme
Jumalaan.
En voinut häntä kuunnella, sillä sydämeni oli pakahtua. Nyyhkytin ja kätkin kasvoni käsiini.
— Kaikki ovat poissa, huusin; muita ei ole jäljellä kuin te ja minä.
— Onpahan, vastasi hän, on yksi.
— Kuka? kysyin ja katsoin häneen.
— Jumala, joka on kanssamme kaikkialla.
23. Sairaana.
Kuulin, mitä hän sanoi, mutta pääni oli niin sekaisin, etten ymmärtänyt hänen sanojaan. Istuin liikkumatta paikoillani. Vähän ajan kuluttua sanoi hän taasen: