— Milloin lupasi räätäli vaatteesi?
— Lauantai-illaksi varmasti. Sinun tai minun pitänee siis lähteä kaupunkiin niitä noutamaan.
— Minä lähden, Edvard, lupasi Alfred. — Sisaret ovat mielissään, kun sinä jäät kotiin, ethän enää ole monta päivää luonamme. Minä otan Pablon mukaani, niin hän oppii tuntemaan tien kaupunkiin, ja minä voin myöskin opastaa hänet eri kauppoihin vastaisen varalle.
— Niin, Pablo, lausui Edvard, — onpa onni, että hän on meillä.
Muutoin kai sinun olisi vaikea tulla toimeen, nyt kun minä lähden pois.
— Niin, ainakin olisi ollut vaikeampi, vastasi Alfred, — sillä jos minä olisin yksin ja sattuisin sairastumaan, ei tiedä kuinka kävisi.
— Jos sinä tarvitset minua, niin lähetä vain sana, olenhan jotenkin lähellä teitä, ja Oswald käy kyllä silloin tällöin katsomassa, kuinka voitte. Minä aion pyytää metsäpäälliköltä, että saan käydä tervehtimässä teitä aina parin viikon kuluttua, enkä luule hänen sitä minulta kieltävän. Ja voinhan ehkä silloin tällöin lähettää teille vähän metsänriistaakin, koska herra Stone sallii minun käydä metsällä Oswaldin kanssa… Mutta mitä ihmettä! Joko olemme kotona?
He olivat todellakin jo kotona. Hevonen pysähtyi oven eteen, ja Alice riensi vastaanottamaan veljiään.
— Mutta missä ovat hanheni ja ankkani, Alfred, jotka minulle lupasit? kysyi hän.
— Oi, ne unohtuivat tykkänään! huudahti Alfred. — Nyt pitää sinun odottaa lauantaihin, pikku sisar, sitäpaitsi oli Kimolla kuormaa muutenkin yllin kyllin. Missä on Pablo?
— Puutarhassa. Hän ja Edit ovat tehneet koko päivän työtä otsansa hiessä.