— Kävitkö sinäkin varkaissa, kun olit mustalaisten seurassa?
— Toiset pakottaa minua mennä. Ellei Pablo tuoda mitään kotiin —
Pablo saa selkäänsä. Mutta talonpojilla olla suuret koirat — ne purra
Pabloa — ja talonpoika myös antaa Pablolle selkään, kun Pablo varastaa
— selkäsauna — aina vaan selkäsauna Pablo raukalle.
— Mutta nyt et kai enää varasta, Pablo? Ethän?
— Miksi varastaa nyt? Minä ei mielellään varasta; mutta varastaa täytyä, kun on nälkä. Nyt ei Pablo koskaan enää nälkäinen; aina ruokaa kylliksi, ei kukaan lyö, nukkuu lämpöisessä vuoteessa koko yön. Miksi siis varastaa? Ei, Pablo ei koskaan enää varasta. Ja Alice ja Edit sanoa, että hyvä Jumala tuolla ylhäällä suuttua, kun Pablo varastaa.
— Olen iloinen kuullessani sinun noin puhuvan, Pablo, sanoi Alfred, — se osoittaa, etteivät sisareni ole turhaan sinua opettaneet.
— Hauska kuulla, kun Alice-neiti puhuu — hän puhua vakavasti. Edit myöskin puhua; mutta hän nauraa paljon. Hyvin onnellinen pieni tyttö. Hyppii kuin nämä pienet vuonat, joita nyt ajamme kotiin. Hih hei! Pian tulla kotiin, herra Alfred. Edit pitää paljon pikku vuonista. Mihin panna ne?
— Me suljemme ne pihalle toistaiseksi. Ehkäpä Virkku kelpaa niiden vartijaksi, sanoi Alfred.
— Se vahtii takkia ja muuta mitä käsken, miksi ei siis vuohia? Virkku viisas koira. Luullako Alfred-herra, että Edvard-herra ottaa Virkun mukaansa. Parempi ottaa Turva ja jättää nuoret koirat kotiin.
— Siinä olen kanssasi yhtä mieltä, Pablo. Me tarvitsemme täällä kaksi koiraa. Minä puhun siitä Edvardille. Juoksepas sinä nyt edellä avaamaan veräjää ja nouda vähän heiniä, minä käyn sillä aikaa kutsumassa Alicea ja Editiä.
Tytöt taputtivat ilosta käsiään nähdessään vuohet, jotka heidän veljensä oli tuonut. He olivat kovin uteliaita näkemään, kelpaisiko Virkku tosiaan niiden paimeneksi, kuten Alfred arveli.