— Naura sinä vain, sanoi Alfred, — mutta tokkohan ensi keväänä enää naurat.
— Hyvä on, Alfred, mutta asiasta toiseen, sanoi Edvard, — muistatko, mitä rosvo, jonka ammuin, kertoi minulle vähää ennen kuin hän kuoli?
— Minä muistan sen nyt, vastasi Alfred, — vaikka en ole ennättänyt ajatella sitä ennen.
— Näetkös, jatkoi Edvard, — rosvohan jätti rahat minulle; mutta hän piti minua toisena henkilönä, ja senvuoksi en tiedä, onko minulla niihin oikeutta. Sitäpaitsi eivät rahat oikeastaan olleet hänenkään… Mitä arvelet?
Alfred mietti hetkisen. — Rahat kuuluvat kuninkaalle, kuten kaikkien rikoksentekijäin omaisuus. Meidän tulee siis kätkeä aarre kuninkaan varalle tai myöskin käyttää sitä hänen hyödykseen.
— Muista, sanoi Edvard, — että mies ammuttiin ilman laillista tuomiota. Jos hän olisi saanut surmansa esivallan kädestä, olisivat rahat kuninkaan, mutta nyt on asia toinen.
— Silloin kuuluvat ne löytäjälle, ehdotti Alfred.
— Mutta sinähän voit sitäpaitsi kysyä metsäpäälliköltä neuvoa keventääksesi mieltäsi…
Äkkiä Edvard purskahti nauruun. — Me olemme sentään hyvin lapsellisia. Kukaties on koko juttu pelkkää pötyä, ja kun lähdemme kaivamaan aarretta, emme sitä ehkä löydäkään. Parasta on siis toistaiseksi, ettemme mainitse siitä kenellekään. Jos Jumala suo minulle terveyttä, palaan tänne taas kahden viikon kuluttua. Tahdotko sinä sillä aikaa ottaa selkoa siitä, onko miehen puheessa perää?
— Sen teen mielelläni. Huomenna menen määrätylle paikalle, otan lapion ja rautakangen, vieläpä Kimon ja kärrytkin mukaan. Mutta nyt on paras rientää kotiin, päivällinen on kai valmis. Veljekset palasivat sisään ja kohta istui nuorekas seura päivällispöydässä iloisesti leikkiä laskien.