— Syksyllä saatte enemmän, Edit, lupasi metsäpäällikön tytär, — tähän aikaan vuodesta niitä ei kannata istuttaa. Mutta kuulehan, Alice, nyt sinä kai näytät minulle kotisi ja koko taloutenne — tallit, maitohuoneet ja kaikki tyynni. Mennäänkö?
— Kyllä, mutta ei nyt heti, Kate, en voi jättää patojani ja pannujani, muuten menee ruoka pilalle. Ei, vasta päivällisen jälkeen, jos maltat siihen asti odottaa.
— Hyvä! Minä odotan. Mutta sillä aikaa autamme sinua pöydän kattamisessa — niin teemme jotain hyötyä.
Alice vastusteli väittäen, että se oli Pablon ja Editin työtä; mutta ennenkuin hän ennätti kutsua heitä, oli Kate Stone jo täydessä puuhassa, eikä aikaakaan niin pöytä oli katettu ja ruoka pöydässä. Alice oli pannut esille mitä parasta talossa oli: kinkkua, linnunpaistia, suolattua häränlihaa, vuonanpaistia sekä sen lisäksi perunoita ja tuoreita herneitä. Pikku emännällä oli täysi syy ylpeillä. Ateria tuotti todellakin kunniaa hänelle ja metsänvartijantalolle.
Edvardilla ja Alfredilla oli paljon puhumista. He lähtivät senvuoksi metsään saadakseen rauhassa keskustella.
— Miten asiat luistavat, Alfred? kysyi Edvard.
— Mainiosti, kuului vastaus. — Minä olen saanut suuria aikaan. Olen kaivanut sahakuopan ja sahannut pintalautoja laudoittaakseni sivut. Huomenaamulla varhain ryhdymme Pablo ja minä työhön oikein toden teolla. Suuri kuusi, jonka myrsky kaatoi, viruu nyt kuopan reunalla ja sen me aiomme sahata lankuiksi. Pablo on muutoin oikein toimekas, sahaaminen ei häntä tosin miellytä — ja se on ymmärrettävää, sillä sehän on kovin väsyttävää työtä. Tästedes ei hänen tarvitsekaan käyttää sahaa kuin kaksi kertaa viikossa.
— Siinä teet oikein, arveli Edvardkin. — Pablo tekee kyllä mielellään työtä, mutta hän ei ole tottunut raskaaseen työhön. Kuinka vuohesi jaksavat?
— Mainiosti, ja heinää olen koonnut enemmän kuin tarpeeksi. Kimo rukka, joka on vetänyt kuormat kotiin, tietää sen kyllä.
— Vanha toveri rukka; mutta se saa kai levätä pian, kun sinä saat uusia hevosia, sanoi Edvard hymyillen.