— Klara kulta, pikku tyttöjen sopii mahdollisesti tehdä huomautuksia ihmisten puvuista, mutta minun ikäiselleni se ei enää sovi.
— Mutta sanoithan Pablollekin, Kate, että Edvard näytti sievältä uusissa vaatteissaan.
— Niin, mutta Pablo ei ole herra Armitage, siinä on ero.
— Komeat sulat, komea lintu, Klaraseni, nauroi Edvard ja vaihtoi sitten puheenaihetta. Vähän ajan kuluttua käytiin päivällispöytään. Metsäpäällikkö oli kuten muutkin ystävällinen, ja Edvard tunsi olevansa tervetullut uudessa kodissaan.
— Miksi sanot aina "neiti Stone", kun puhuttelet Katea? kysyi pikku Klara taaskin. — Sinun pitäisi kutsua häntä Kateksi… eikö totta? lisäsi hän kääntyen herra Stonen puoleen.
— Se riippuu hänestä itsestään, Klara, vastasi herra Stone. — Edvard Armitage on tullut taloomme elääkseen parissamme kuin yksi meistä, ja minä tulen aina kohtelemaan häntä kuin perheenjäsentä. Sen vuoksi kutsun häntä vain Edvardiksi, ja hän saa minun luvallani käyttää samaa vapautta Katen suhteen. Toivon, että hän kätkee "neiti" sanan siksi, kunnes hän ja Kate joskus joutuvat riitaan.
Sillä oli asia ratkaistu, ja siitä hetkestä alkaen kutsuivat Edvard ja
Kate toisiaan vain nimeltä.
Parin päivän kuluttua oli Edvard jo aivan kotiutunut. Aamupäivällä hän kirjoitti jonkun kirjeen herra Stonen sanelun mukaan, ja senjälkeen hän sai aivan vapaasti käyttää aikaansa. Tavallisesti hän silloin oleskeli Katen ja Klaran seurassa, ellei ollut metsällä Oswaldin kanssa. Varsinainen metsästysaika ei kuitenkaan vielä ollut käsissä. Sitävastoin Edvard kävi usein ratsastamassa Katen ja Klaran seurassa, ja tallissa seisoi hevonen häntä varten. Näin kului aika hauskasti ja nopeasti, ja hän aivan hämmästyi huomatessaan eräänä päivänä, että jo oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun hän saapui metsäpäällikön taloon.
Hän pyysi päästä tervehtimään sisaruksiaan, ja metsäpäällikkö lupasi mielellään. Kate ja Klara pääsivät mukaan. Ilo oli suuri metsänvartijantalossa, ja Alice pani parastaan, jotta rakkaat vieraat viihtyisivät hyvin heidän matalassa majassaan.
— Katsokaahan kukkianne, Kate, sanoi pikku Edit, kun he kaikki istuivat yhdessä puutarhassa, — katsokaa, kuinka ne kasvavat! Mutta minä kastankin niitä joka päivä.