Kun Edvard ja herra Stone myöhemmin iltapuolella vielä keskustelivat asiasta, sanoi metsäpäällikkö:
— Te olette kai samaa mieltä kuin minäkin, nykyään emme voi tehdä mitään. Jos Jumala suo, on kuningas Kaarle Toinen vielä kerran kantava isänsä kruunua. Mutta toistaiseksi meidän täytyy alistua. Cromwell kukistuu kyllä ennen pitkää, luulen minä, ja mitäpä siitä, jos asiamme voittaa vähän aikaisemmin tai myöhemmin? Uskokaa minua, nämä onnettomuudenajat ovat hyviä oppivuosia miehelle, joka aikoo kuninkaana hallita maata ja valtakuntaa. Ehkäpä ei olisi kovinkaan onnekasta, jos Kaarle-kuningas tällä hetkellä nousisi valtaistuimelle. Sen mukaan mitä olette minulle kertonut, on hänellä vielä paljon oppimista.
— Niin on, myönsi Edvard Armitage. — Ja silmäni eivät ole auenneet yksin tässä suhteessa viimeisten tapahtumain aikana. Olen ikäväkseni huomannut, että kuninkaan sotajoukossa ja hänen miehissään tapaa sangen vähän oikeata ritarillista mieltä. Itsekkyyttä, itsetyytyväisyyttä ja ahdasmielisyyttä olen nähnyt melkein yksinomaan. Miehistö oli haalittu kokoon sieltä täältä — se ei voinut voittaa. Yhteistuntoa tarvitaan, ennenkuin Cromwellin kaltainen mies kukistetaan — sen olen oppinut ymmärtämään, ja senvuoksi kuuntelen nyt mielelläni sitä sananpartta, jota ennen halveksin: aika neuvon tuo!
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Lambertin ratsuväki.
Seuraavana päivänä Edvard pukeutui metsästyspukuunsa ja meni metsänvartijantalolle. Metsäpäällikkö suostui mielellään siihen, että molemmat nuoret pakolaiset asuivat Klara Ratcliffin autiossa mökissä; hän neuvoi kuitenkin heitä lähtemään maasta, niin pian kuin mahdollista. Kun Edvard tuli kotiin, olivat kaikki koolla; Alfred ja Pablo olivat jo käyneet järjestämässä Klaran taloa uusia vieraita varten.
— Kuulepas, Alfred, nyt sinun todellakin täytyy kertoa meille, mitä olet saanut toimeen, sillä aikaa kuin olin sodassa, pyysi Edvard.
— Oh, minulla ei tosiaankaan ole paljon kerrottavaa. En ole tavannut ihmissieluakaan koko aikana. Mutta laiskoja emme ole olleet!
— Se ei olisikaan teidän tapaistanne. Sanopas minulle, mitä hevosia tuolla tallissa on?
— Niin, nyt saat kuulla. Ja Alfred kertoi ilosta säteillen, kuinka hyvällä menestyksellä hän ja Pablo olivat pyytäneet hevosia. Edvard kuunteli hartaasti, ja kun Alfred oli päättänyt kertomuksensa, sanoi hän: