— Niinkö arvelet, Oswald? Mainiota, mutta nyt minä ratsastan täyttä neliä herra Stonen luo ja pyrin hänen puheilleen. Näkemään asti!
Ja sitten Edvard ratsasti huimaa vauhtia metsäpäällikön asunnolle, heittäytyi samaa menoa hevosen selästä maahan, heitti ohjakset Sampsonille, joka kavionkopseen kuullessaan oli tullut pihalle katsomaan mitä oli tekeillä, ryntäsi suoraa päätä keittiön läpi ja kolkutti metsäpäällikön ovelle.
— Kuka siellä?
— Edvard Armitage, kuului vastaus. Ovi avattiin ja metsäpäällikkö pysähtyi hämmästyneenä ovelle nähdessään Edvardin rakuunanpuvussa.
— Tervetuloa, Edvard. Olen iloinen nähdessäni teidät — tuossakin puvussa. Mutta selittäkäähän… istukaa ja kertokaa.
— Uutiseni ovat pian kerrotut, herra metsäpäällikkö, vastasi Edvard ja kertoi sitten muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut ja miksi hän oli vaihtanut asua.
— No totta tosiaan, huudahti herra Stone, kun Edvard oli päättänyt kertomuksensa. — Te olette menetellyt viisaasti ja olette sillä puhdistanut minut vihamiesteni levittämistä huhuista. Kiitos siitä! Teidän äkillinen matkanne on herättänyt ihmisten uteliaisuutta ja tullut jo korkeiden viranomaistenkin korviin. Mutta nythän palaatte kotiin kelpo kansansotilaana — ja sillä se pulma on ratkaistu. Kate ja Klara ovat tietysti kovin iloiset nähdessään teidät. He ovat joka päivä kyselleet teitä. Jumalan kiitos, että palaatte kotiin terveenä ja reippaana. Nyt olette siis saanut kokea sotaelämää, tokkopa rauhallinen kirjurinpukunne enää teitä miellyttääkään?
— Kyllä, mutta ensin aion näyttää ihmisille nykyistä pukuani, arveli
Edvard. — Se ei haitanne.
— Ei, siinä olette oikeassa. Mutta menkää nyt arkihuoneeseen tervehtimään lapsia. Minä tulen heti jäljestä.
Edvard totteli. On turha mainitakaan, että arkihuoneessa syntyi suuri riemu, kun nuorukainen äkkiarvaamatta astui sisään. Katen silmiin kohosi ilonkyyneleitä, ja Klara oli aivan suunniltaan ilosta.