Heti hämärän tultua lähtivät kolme matkamiestämme piilopaikastaan. Edvard, joka tunsi kaikki polut ja mutkat metsässä, vei ystävänsä oikotietä, niin että he hyvin pian saapuivat määräpaikkaansa. Heidän tulonsa herätti ensin suurta levottomuutta. Alfred ja Pablo seisoivat pihalla; äkkiä he kuulevat kavionkopsetta, kurkistavat metsään ja näkevät sotilaita. Alfred aikoi ensin rientää sisään ja sulkea oven, mutta huomasi pian, että hän siinä olisi tehnyt kovin tyhmästi. Jos vaara kerran uhkasi, täytyi hänen kohdata se miehen lailla. Hän lähetti siis Pablon varoittamaan Alicea ja Editiä ja asettui itse ovelle tulijoita vastaanottamaan. Nyt he saapuivat, — ja samassa haihtui pelko, Alfred tunsi Edvardin äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ympäröivät siskot riemuhuudoin "ison veljen". Ja sitten kyseltiin ja kerrottiin yhteen ääneen, niin että Edvardin viimein täytyi sulkea korvat käsillään.
— Prr! huudahti hän nauraen. — Ensin meidän täytyy viedä hevoset talliin. Sitten…
— Sitten sinä kerrot meille kaikki, mitä olet kokenut, huusi pikku
Edit taputtaen käsiään.
— Ei, vastasi Edvard, — sitten tulemme minä ja ystäväni sisään ja syömme kaikki, mitä suuhumme saamme. Me olemme kauheasti nälissämme.
Hevoset vietiin talliin ja saivat ruokaa tarpeekseen. Sitten nuoret, uljaat soturit astuivat sisään ja Edvard esitti Grenvillen ja Chalonerin sisarilleen. Illallinen oli pian pöydässä ja hyvin se maistuikin nälkäisille matkamiehille. Illallisen jälkeen lähtivät Alice ja Edit valmistamaan vieraille vuoteita. Sillä aikaa Alfred sai kuulla tärkeimmät uutiset; — että kuningas oli joutunut tappiolle ja nuorukaiset olivat pakoretkellä. Vielä senjälkeen kuin Chaloner ja Grenville olivat lähteneet makuulle, istuivat veljekset kauan yhdessä jutellen viime aikojen tapahtumista. Lopuksi he neuvottelivat mitä tehdä vieraittensa suhteen.
— Tähän taloon he eivät voi jäädä asumaan, sanoi Edvard. — Mutta sinullahan on avaimet Ratcliffin taloon. Siellähän he voivat asua mainiosti, kunnes heidän onnistuu päästä pois maasta — se, näet, on heidän tarkoituksensa. Huomenaamulla varhain lähden minä herra Stonen luo, mutta ylihuomenna palaan jälleen, ja siihen mennessä te jo olette ennättäneet saada Klaran entisen kodin järjestykseen, eikö totta? — Mutta nyt minä vihdoinkin menen nukkumaan. Sinun pitää herättää minut varhain huomenna — muutoin minä varmaan nukun koko vuorokauden umpeen.
Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, saivat Edvardin molemmat nuoret kumppanit vielä vedellä unia, mutta hänen itsensä täytyi hieroa uni silmistään ja lähteä matkaan. Kun hän saapui metsävoudin talolle, oli vielä varhainen aamuhetki, ja koko talo näytti olevan unen vallassa. Oswald yksin oli jalkeilla; hän seisoi ovellaan päivää paistattamassa. Edvard tervehti häntä kädenviittauksella, mutta Oswald ei tuntenut häntä, astui vain hiljakseen Edvardia vastaan, ja hänen kasvojensa ilme puhui selvästi: — Mitähän tuokin minusta tahtoo? Mutta silloin Edvard huusi: — Hyvää huomenta, Oswald! ja siitäkös tuli toinen ääni kelloon.
Iloisesti tervehtien paiskasi kunnon metsävouti kättä nuorelle ystävälleen, joka sitten lyhyesti kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut.
— Ja nyt olen tullut kertomaan metsäpäällikölle kaikkia näitä uutisia — niin ymmärräthän…?
— Tottahan toki, Edvard, ja minä panen kyllä parastani, jotta kaikki luulevat sinun taistelleen Cromwellin puolella. Esiinny vain miten monelle tahansa tuossa puvussa, niin ei kissakaan arvaa petosta.