Se riitti. Miehet pitivät hänen neuvoaan viisaana ja olivat pian kadonneet näkyvistä. Chaloner, Edvard ja Grenville olivat tappelukentällä, jolla makasi noin tusina kaatuneita ja pahasti haavoittuneita. Seitsemän kuninkaanpuoluelaista ja viisi cromwellilaista oli joutunut taistelun uhriksi.
— Nyt minä ehdottaisin, sanoi Edvard, — että me pukeutuisimme näiden kaatuneiden cromwellilaisten pukuihin, silloin voimme rauhallisesti matkustaa halki koko maan muka Cromwellin lähetteinä, jotka ovat etsimässä kuningasta.
— Ehdotuksesi on hyvä, sanoi Chaloner, — ja mitä pikemmin panemme sen toimeen, sen parempi.
He sitoivat hevosensa lähimpään puuhun. Annettuaan haavoittuneille kaiken mahdollisen hoidon, riisuivat he kolmelta kaatuneelta univormut ja jatkoivat sitten täyttä laukkaa matkaansa Cromwellin rakuunoiksi pukeutuneina. Ratsastettuaan noin neljä-viisi mailia, uskalsivat he hetkisen levähtää ja jatkoivat sitten matkaansa hiljaista ravia.
Myöhään illalla he saapuivat pieneen kylään, jossa oli majatalo. He päättivät jäädä sinne yöksi ja veivät hevosensa talliin.
— Nyt saamme olla niin röyhkeitä kuin ikinä voimme, sanoi Chaloner, — silloin ei kukaan epäile meitä.
Grenville nyökäytti päätään ja osoitti samalla ymmärtäneensä Chalonerin tarkoituksen. Ovessa hän rajusti töytäisi isäntää ja käski hänen pitämään kiirettä. — Muuten katkaisen sinulta korvat, uhkasi hän. Sitten he astuivat vierashuoneeseen. He esiintyivät hyvin mahtavasti, komensivat pöytään talon parasta, huusivat ja reuhasivat. Lopuksi he heittäytyivät nukkumaan isäntäväen omaan vuoteeseen. Sanalla sanoen he käyttäytyivät niin röyhkeästi ja ylimielisesti, ettei kukaan epäillytkään heitä muiksi kuin Cromwellin rakuunoiksi.
Seuraavana aamuna he Chalonerin neuvosta ratsastivat tiehensä maksamatta penniäkään kaikesta siitä, mitä olivat syöneet ja juoneet, vaikka heillä oli rahaa yllin kyllin.
Näin he jatkoivat matkaansa eteenpäin, esiintyivät cromwellilaisina, kyselivät pakolaisia kaikkialla ja karttoivat mikäli mahdollista asuttuja seutuja. Neljässä päivässä heidän onnistui saapua Uudenmetsän rajalle. He kätkeytyivät viidakkoon odottaakseen pimeän tuloa.
Edvardin oli nyt etukädessä huolehtiminen, ettei herra Stonelle koituisi mitään ikävyyksiä hänen tähtensä. Oli tärkeätä, ettei kukaan saanut tietää hänen retkistään senjälkeen kuin hän oli lähtenyt metsäpäällikön talosta. Olipa onni, ettei hänellä ollut omia vaatteita yllään, nyt hän palasi kotiin pukeutuneena Cromwellin soturiksi, ja se ei tietysti voinut herättää epäluuloja kenessäkään. Pimeän tultua hän päätti viedä molemmat ystävänsä metsänvartijantalolle ja itse rientää viemään herra Stonelle sanaa Cromwellin voitosta ja kuninkaan tappiosta Worcesterin luona. Edvard ja hänen toverinsa olivat nimittäin tiellä huomanneet, ettei niillä seuduin tiedetty vielä mitään sotatapahtumista.