Vasta seuraavana aamuna sotajoukko huomasi kuninkaan kadonneen. Samalla oli viimeinenkin yhdysside eri joukkojen välillä katkennut, ja pian oli koko armeija hajonnut kuin tuhka tuuleen. Suurin osa riensi takaisin Skotlantiin, josta he olivat kotoisin.
Edvard Beverley ja Chaloner eivät oikein tienneet, mihin ryhtyä.
— Sinä aiot kai kotiin Uuteenmetsään? kysyi Chaloner. — Jos sallit, niin seuraan sinua. Etelässä olemme paremmassa turvassa kuin täällä Pohjois-Englannissa. Minä en uskalla lähteä Lancashireen.
— Tule vain mukaani, sanoi Edvard. — Minä kyllä hankin sinulle turvapaikan, kunnes päätät tarkemmin tulevaisuudestasi. Lähtekäämme heti matkaan, voimmehan lähemmin keskustella asiasta tiellä. Hiljaa! Mitä se? Kuulin laukauksia. Ratsastammeko tuolle kukkulalle, niin näemme mitä on tekeillä?
Vinhaa vauhtia ratsasti Edvard ylös törmälle, josta oli laaja näköala yli koko seudun.
— Hei! huusi hän Chalonerille, joka oli seurannut häntä. — Katso tuonne! Siinä ottelee parvi kavaljeereja ja Cromwellin sotureja. Tule, antakaamme heidän maistaa miekastamme.
— Eteenpäin! vastasi Chaloner kannustaen hevostaan ja ratsasti kuin tuulispää parlamentin ratsumiesten kimppuun.
Tämä odottamaton hyökkäys ratkaisi seikkailun. Cromwellilaiset pötkivät pakoon jättäen kuusi kuollutta taistelukentälle.
— Kiitos Chaloner! Kiitos Beverley! sanoi ääni, jonka nuorukaiset heti tunsivat Grenvillen, kuninkaan paasin ääneksi. — Kiitos hyvästä avusta! Nämä velikullat tässä — hän osoitti väkeään — olivat juuri pakoon juoksemassa, kun saavuitte avukseni. Kuulkaahan, saanko yhtyä seuraanne? Näihin ei ole luottamista, mieluummin heitän heille hyvästi heti paikalla.
— Malttakaa, sanoi Chaloner, — minulla on hyvä tuuma. Hän astui sotilaiden luo ja puhui heille: — Kuulkaa miehet, on paras, että me kaikki hajaannumme toisistamme, se on ainoa pelastuskeinomme. Ratsastakaa, enintään kaksittain, sillä pian saamme cromwellilaiset kimppuumme, uskokaa minua.