— Etköhän sinä katsele asiaa liian synkältä kannalta. Yhteinen vaara sovittaa ehkä eripuraiset, ja kun he näkevät Cromwellin edessään, unohtavat he varmaankin kateutensa ja yksityiset riitansa.
— En usko, sanoi Chaloner. — Ei, Edvard, minä tunnen ihmiset.
Odotahan, niin saat nähdä, että minä olen oikeassa — valitettavasti.
Kului vielä pari päivää ja riidanhenki hajoitti sotajoukkoa yhä enemmän. Äkkiä toi pikalähetti sanan että Cromwell joukkoineen oli puolen päivänmatkan päässä kaupungista. Hänen sotavoimansa oli puolta isompi kuin kuninkaan.
Salaman tavoin iski tämä sanoma Kaarle Toisen leiriin. Kaikki olivat epätoivoissaan ja neuvottomia. Mitä tehdä?
Kolmas päivä syyskuuta tuli Cromwellin armeija näkyviin kaukana. Edvard oli ollut hevosen selässä koko yön, hän kuljetti kuninkaan käskyjä eri osastoille. Sotajoukko oli järjestetty niin hyvin kuin kävi päinsä ja odotteli vain Cromwellin hyökkäystä. Mutta parlamentin sotavoima ei liikkunut paikaltaan, näytti siltä kuin ei se olisikaan aikonut tapella sinä päivänä. Päivällisaikaan kuningas palasi asuntoonsa nauttiakseen hiukan ravintoa; hänkin oli istunut hevosen selässä tuntikausia. Mutta tuskin hän oli istuutunut pöytään, kun pikalähetti toi sanan, että molemmat sotajoukot olivat törmänneet yhteen. Kuningas syöksyi hevosen selkään, mutta ennenkuin hän ennätti taistelutantereelle, kohtasi hän koko ratsuväkensä, joka pakeni suin päin sellaisella vauhdilla, ettei kuningas voinut heitä pysähdyttää. Kuningas huusi useita upseereitaan nimeltä, mutta kukaan ei kuullut, pelosta silmittöminä he syöksyivät eteenpäin; olipa kuningas itsekin joutua hevosten jalkoihin ja tallatuksi.
Cromwell oli voittanut helposti, ainoastaan se osasto, jota kenraali Middleton ja Hamiltonin herttua johtivat teki urhoollisesti vastarintaa. Mutta kun nämäkin uljaat päälliköt haavoittuivat, herttualta oli tykinluoti katkaissut jalan — oli kaikki hukassa. Koko sotajoukko kadotti rohkeutensa.
Silloin ratsasti kuningas takaisin kaupunkiin. Hän tapasi ratsuväen osaston, jonka Chaloner oli saanut pysähtymään paossaan.
— Seuratkaa minua! huusi kuningas. — Katsokaamme, mitä vihollinen tekee. Ellei Cromwell aja takaa pakenevia, on vielä toivon kipinä jäljellä.
Näin sanoen Kaarle-kuningas kannusti hevostaan ja ratsasti ottamaan asemasta selkoa. Chaloner, Edvard Beverley ja pieni parvi upseereita seurasi häntä — mutta siinä olikin koko hänen seurueensa. Muun ratsuväen oli yleinen pelkuruus tartuttanut niin, että se kääntyi takaisin. Samalla saatiin kuulla, että Cromwellin ratsuväki oli jo tunkeutunut kaupungin sydämeen… Taistelu oli menetetty.
Kuningas alistui viimein vaikka vastenmielisesti upseeriensa rukouksiin, kääntyi ja lähti nelistämään pakenevan sotajoukkonsa jälkeen. Muutamia tunteja ratsastettuaan hän saavutti ratsuväkensä, mutta vaikka sen lukumäärä nousi 4000 mieheen, ei heihin enää ollut luottamista, peloissaan ja alakuloisia kun olivat. Kaarle-kuningas päätti silloin jättää sotajoukkonsa. Yön pimeydessä hän puhumatta kenellekään mitään aikomuksestaan erosi armeijastaan. Hän ajatteli helpommin välttävänsä takaa-ajajansa, jos hän kulki yksin.