— Sanokaahan minulle, kysyi vastaleivottu kapteeni, — tiedetäänkö mitään parlamentin sotajoukosta?
— Kyllä, se marssii nyt Lontoota kohti Yorkin tietä ja koettaa sulkea meiltä tien pääkaupunkiin. Mutta nyt minun täytyy heittää teille hyvästi, hyvät herrat, aikani on täpärällä. Näkemiin.
Nyt oli Edvard siis vihdoinkin saavuttanut päämääränsä. Hän oli kapteeni Kaarle kuninkaan armeijassa!
Jo seuraavana päivänä hän joutui tuleen. Warringtonissa kohtasi kuninkaan väki ratsuväen osaston, joka oli kenraali Lambertin joukkoa. Syttyi taistelu ja lyhyen ottelun jälkeen ajettiin parlamentin väki pakosalle. Tämä pieni voitto herätti suurta riemua sotilaissa, sillä Lambert oli Cromwellin taitavimpia päälliköitä, ja kun he kerran saattoivat ajaa hänet pakosalle, eivät he enää muustakaan huolehtineet. Ei kukaan arvannut, että Lambertin pako oli ennakolta harkittu; hän toimi kaikessa Cromwellin käskyn mukaan ja oli vain aikonut hidastuttaa kuninkaallisen sotajoukon etenemistä. Tämä hänelle onnistuikin, ja sen lisäksi saattoi tämä helposti saavutettu voitto Kaarle-kuninkaan ylimieliseksi. Hän luuli tulevansa toimeen ilman Derbyn jaarlin apua ja miesvoimaa. Jaarli ja pari sataa aatelismiestä hänen kanssaan erosi siis armeijasta ja lähti Lancashireen kootakseen uusia puoluelaisia kuninkaalle.
Kuninkaan ja päälliköiden tarkoitus oli nyt marssia Lontoota kohti niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Miehistö oli väsynyt ja rasittunut, ja helle oli niin kova, että tuon tuostakin täytyi levähtää. Päätettiin siis pysähtyä Worcesterin kaupunkiin, joka riemuiten vastaanotti kuninkaan ja vieraanvaraisesti piti huolta sotaväen tarpeista. Täällä aiottiin viipyä, kunnes Derbyn jaarli toisi lisää väkeä.
Mutta nyt saapui kuninkaalle surusanoma. Yön pimeydessä oli vihollinen hyökännyt jaarlin ja hänen joukkonsa kimppuun. Ei ainoakaan mies ollut päässyt pakoon; kaikki he olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangiksi; viimeksimainittujen joukossa jaarli itse.
— Se oli kova isku meille, Chaloner, sanoi Edvard ystävälleen.
— Niin oli, vastasi tämä. — Me olemme menettäneet parhaimmat miehemme, ja tämän jälkeen ei tietysti kukaan uskalla liittyä meihin. Pahinta on kuitenkin se, että eripuraisuus yhä vain lisääntyy leirissämme. Buckinghamin herttua tahtoo ylivallan, johon kuningas ei suostu, ja kenraali Leslie on jo kadottanut rohkeutensa. Middleton yksin täyttää velvollisuutensa. Ajattelepas, jos Cromwell nyt hyökkäisi kimppuumme. Silloin olisimme hukassa. Täällä olemme nyt vetelehtineet viisi päivää emmekä muuta tee kuin riitele. Tämä on kerrassaan sietämätöntä! huudahti Chaloner lopuksi.
— En minäkään voi ymmärtää, kuinka kuningas voi niin rauhallisesti suvaita tällaista.
— Hän ei sille mitään voi, ystäväni. Muista, että hänen kruununsa on kysymyksessä. Mutta häntä ei totella, siinä vika.