— Hänelle minä puhun, ajatteli Edvard Beverley. — Jos minä ilmaisen sukuni ja nimeni hänen isälleen, voi hän siitä saada ikävyyksiä. Mutta jos ilmaisen itseni hänen tyttärelleen, on asia aivan toinen. Minä puhun siis Katelle.
Näin risteilivät Edvardin ajatukset yhäti samassa asiassa, ja aina oli Kate niiden keskuspisteenä. Kului kuitenkin muutamia päiviä, ennenkuin hän sai tilaisuuden olla Katen kanssa kahdenkesken, ja kun hän viimein tapasi hänet eräänä iltana metsäpolulla, ei hän uskaltanut avata sydäntään, vaan kulki ääneti tytön rinnalla.
Kate huomasi kyllä, että häntä jokin asia painoi. — Te olette niin totinen, Edvard! Harvoin te enää olette iloinen. Mikä teitä vaivaa? kysyi hän ystävällisesti.
— Niin, Kate, minulla on niin paljon ajattelemista… Minä kaipaan ystävää, ystävän neuvoja.
— Ystävää! Eikö isäni ole ystävänne?
— On, mutta asia on sitä laatua, etten voi siitä hänelle puhua. Minä tahtoisin kyllä sen mielelläni tehdä, mutta en uskalla, koska se voisi häntä vahingoittaa. Tämä salaisuus…
— Salaisuus? toisti Kate. — Ei suinkaan se koske kuningasta. Tiedättekö kenties, missä hän piilee, tai muuta sellaista? Jos niin on, antaisin teille seuraavan neuvon: Sallikaa isäni jäädä salaisuutenne ulkopuolelle — ja samoin minunkin. Olette oikeassa: hänelle olisi vain vahingoksi saada jotain tietää. Tiedän, kuinka vastenmielisesti isä pettää ja valehtelee. Niin, että jos rahtuakaan meistä välitätte…
Edvard keskeytti hänet. — Enkö minä välitä! Minä… Te ette tiedä, kuinka suuressa arvossa teitä pidän, Kate. Olen ajatellut teitä niin paljon siitä päivin kuin matkustin, ja jos te aavistaisitte, kuinka syvästi teitä rakastan…
— Minä kiitän teitä ystävällisistä tunteistanne, herra Armitage, keskeytti Kate hänet punastuen, — mutta mehän puhuimme salaisuudestanne.
— Herra Armitage! lausui Edvard. — Hyvin te osaatte näillä parilla sanalla huomauttaa minua halvasta syntyperästäni. Olin kyllin tyhmä unohtaakseni sen.