— Tarkoitan, että hartain toivoni on ollut nähdä sinut Edvardin vaimona. Mutta minä tahdoin, että olisit rakastanut häntä hänen itsensä tähden.
— Niin teenkin. Minä en vain uskaltanut suostua ilman sinun myöntymystäsi, kuiskasi Kate.
— Syy on tavallaan minun, sanoi hänen isänsä. — Minun olisi pitänyt puhua sinulle suoraan. Katsopas, Kate, minä olen jo kauan aavistanut, että Edvard Armitage on Edvard Beverley, jonka luultiin saaneen surmansa Arnwoodin palossa.
Kate katsahti kummastuneena isäänsä.
— Minä aavistin sen hänen jalosta ulkomuodostaan, jota ei karkea puku voinut peittää. Kerran tapasin erään Benjamin nimisen miehen, joka oli ennen palvellut Arnwoodissa ja kysyessäni eversti Beverleyn lasten nimiä, hän luetteli aivan samat nimet mitkä ystävillämme Uudessametsässä oli. Kirkonkirjoista sain lopullisen vahvistuksen luulolleni, siitä näin, että eversti Beverleyn neljä lasta: Edvard, Alfred, Alice ja Edit olivat aivan samanikäiset kuin sisarukset metsänvartijantalossa. Saatuani tämän tietää, otin Edvardin luokseni ja iloitsin siitä, että teistä heti tuli hyvät ystävät. Senvuoksi koetin niin hartaasti saada Arnwoodin haltuuni voidakseni antaa sen oikealle omistajalleen. Hänelle en voinut sitä suorastaan lahjoittaa parlamentin ja Cromwellin tähden. Mutta kun tiesin, että hän rakasti sinua, mainitsin hänelle ohimennen, että annan Arnwoodin sinulle myötäjäisiksi — ajattelin, että kaikki asiat siten järjestyisivät oikein päin.
— Nyt selviää minulle kaikki, sanoi Kate. — Ja nyt hän on lähtenyt pois, emmekä enää koskaan saa häntä nähdä. Oi, minä olen hyvin onneton!
— Toivokaamme parasta, Kate. Te olette molemmat nuoria — aivan liian nuoria — ja kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Minä lähden tapaamaan Alfredia, tahdon puhua hänelle suoraan.
— Entä Alice ja Edit — mihin he ovat joutuneet?
— Heistäkin voin antaa sinulle tietoja. Ystävämme Langton, jolle asiasta kirjoitin, sanoo, että he ovat hänen ystäviensä, kahden ystävällisen neidin luona Boltonissa ja voivat hyvin.
Jo seuraavana päivänä ratsasti herra Stone metsänvartijantalolle. Alfred oli tapansa mukaan ahkerassa työssä, mutta vastoin tavallisuutta hyvin vakava. Hän tervehti kylmästi herra Stonea, mutta kun hän oli kuullut herra Stonen selityksen, myönsi hän, että Edvard ja hän olivat olleet väärässä. Heti kun metsäpäällikkö oli ratsastanut pois, alkoi Alfred kirjoittaa veljelleen, joka nyt täydellä todella oli ulkona maailmalla. Hän kirjoitti pitkän, pitkän kirjeen, ja vielä samana päivänä toimitti herra Stone sen Ranskaan Chalonerin jättämän osoitteen mukaan.