— Olette ehkä oikeassa, herra, vastasi Oswald ja lähti huoneesta.
Metsäpäällikkö oli vihoissaan. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat rauenneet. Hän luki uudestaan Edvardin kirjeen. "On sattunut seikkoja, joita en voi enkä tahdo lähemmin selittää." Tätä en ymmärrä, minun täytyy kysyä Kateita.
Herra Stone avasi oven ja kutsui tyttärensä huoneeseen.
— Kate, sanoi herra Stone, — Edvard on lähtenyt täältä tänä aamuna, tässä on häneltä kirje. Lue se, ja ilmoita minulle, jos siinä on jotain, jota sinä voit minulle selittää.
Kun Kate oli lukenut kirjeen, vierähti kyynel hänen poskelleen. Hän peitti kasvot käsiinsä, mutta kyyneleet vuotivat sormien lomitse. Hetkisen kuluttua sanoi metsäpäällikkö:
— Kate, onko jotain tapahtunut sinun ja Edvard Armitagen välillä?
Kate itki ääneen. Viime aikojen mielenliikutukset olivat olleet hänelle liian voimakkaat, nyt hän ei enää jaksanut hillitä suruaan. Metsäpäällikkö antoi hänen itkeä rauhassa vähän aikaa, sitten hän hellästi pyysi tytärtään uskomaan hänelle huolensa.
Arastellen ja kyynelsilmin Kate kertoi, että Edvard oli sanonut hänelle rakastavansa häntä, ja että hän oli keskeyttänyt nuorukaisen puheen, osaksi kainoudesta, osaksi siitä syystä ettei hän muuta uskaltanut, koska ei tuntenut isän mieltä. — Minä ajattelin, ettet sinä kuitenkaan koskaan antaisi ainoata tytärtäsi köyhälle metsänvartijalle, nyyhkytti hän.
— Minä en moiti sinua, tyttäreni, sinä luulit tekeväsi oikein, mutta sinä olet kuitenkin erehtynyt.
— Erehtynyt? Mitä tarkoitat?