— Ei, Pablo, parasta on siis, että jäät sinne, missä sinusta on enimmän hyötyä.
— Niin, minä tiedän sen, te tarvitsette minua. Neiti Alice, Edit ja
Edvard-herra eivät minua tarvitse.
— Niin, Pablo, me jäämme metsään ja viljelemme maata. Minä aion ruveta kasvattamaan hevosia, joita sitten myyn Lymingtonissa. Mitä siitä arvelet?
Pablo hyväksyi heti tuuman, ja pian olivat molemmat nuorukaiset innokkaassa keskustelussa uusista parannuksista ja muutoksista, joita aikoivat panna toimeen "maatilallaan".
Mutta palatkaamme metsäpäällikön talolle. Aamulla Edvardin lähdettyä, heti kun metsäpäällikkö oli noussut vuoteeltaan, koputti Oswald hänen ovelleen. Hän ojensi herra Stonelle kirjeen, jonka Edvard oli kirjoittanut ennen lähtöään. Metsäpäällikkö avasi kirjeen, ja suuri oli hänen hämmästyksensä ja suuttumuksensa, kun hän oli sen lukenut. Kirjeessään Edvard sydämellisesti kiitti metsäpäällikköä ja hänen tytärtään kaikesta ystävällisyydestä ja hyvyydestä. Kirje päättyi seuraaviin sanoihin: "Minun täytyy lähteä teille hyvästiä jättämättä. Älkää minua siitä syyttäkö, on sattunut seikkoja, joita en voi enkä tahdo lähemmin selittää. Minä matkustan nyt Ranskaan ja rupean siellä sotapalvelukseen. Teille ja perheellenne toivotan onnea ja menestystä, ilolla ja kiitollisuudella olen aina muistava niitä päiviä, jotka teidän kodissanne vietin."
— Matkustanut? Onko hän todellakin matkustanut? huudahti herra Stone.
— Kyllä, herra, aamuhämärässä.
— Ja miksi ei minulle ilmoitettu sanaakaan?
— Minä tunsin herra Edvardin ennen teitä, herra, vastasi Oswald.
— Siinä tapauksessa olisitte voinut lähteä hänen mukaansa, lausui metsäpäällikkö ankaralla äänellä.