Vuosi 1647 oli myrskyinen aika Englannille. Kuningas Kaarle Ensimmäinen oli joutunut sotaan omaa kansaansa vastaan, oli jäänyt tappiolle Nasebyn luona ja teljetty Hampton Court nimiseen linnaan Lontoon länsipuolella. Hänen puoluelaisensa, "kavaljeerit", kuten heitä sanottiin, eivät kyenneet vastustamaan parlamentin armeijaa ja sen etevää johtajaa, Oliver Cromwellia, mutta he eivät kuitenkaan likimainkaan olleet menettäneet toivoa, että vielä kerran koittaisi paremmat ajat kuninkaalle ja hänen perheelleen.
Kaarle-kuninkaan uskollisimpia ystäviä oli muuan rikas aatelismies, Beverley nimeltään. Hän omisti suuren Arnwood nimisen maatilan, joka sijaitsi etelä-Englannissa lähellä pientä Lymingtonin kaupunkia. Palkaksi urhoollisuudestaan hän oli saavuttanut korkean aseman kuninkaallisessa sotajoukossa, ja hän johti kunnialla useita ratsuväenosastoja, kunnes vihollisen kuula ratkaisevassa taistelussa hänet kaatoi. Sanoma hänen kuolemastaan oli kova isku hänen vaimolleen, ja jonkun kuukauden kuluttua hän seurasi miestään hautaan. Näin olivat nyt eversti Beverleyn neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, joutuneet orvoiksi. Ainoa, joka nyt saattoi pitää heistä huolta, oli muuan vanha neiti, heidän äitinsä sukulainen, joka asui Arnwoodissa.
Ne olivat kovia aikoja kaikille niille, jotka olivat pysyneet kuninkaalleen uskollisina. Parlamentin sotajoukko ja kaikki se roskajoukko, joka oli liittynyt siihen kalastaakseen sameassa vedessä, teki seudun vaaralliseksi, eivätkä Arnwoodin asukkaat koskaan voineet olla oikein rauhallisia. Sitäpaitsi ei kartanossa ollut ketään, joka olisi voinut heitä puolustaa: talon koko miesväki oli seurannut isäntäänsä sotaan, ja he olivat kaikki kaatuneet yhtenä miehenä. Senvuoksi ei ollut jäljellä kuin yksi ainoa miespalvelija ja kolme palvelustyttöä. Rahoja heiltä myöskin puuttui, kun eivät alustalaiset olleet maksaneet verojaan, ja vanhan Judit-neidin oli useinkin mahdoton pitää taloutta, kun ei ollut millä sitä pitää.
Se seikka, että elämä kuitenkin oli jotakuinkin mukiinmenevää, oli etupäässä vanhan Jaakon ansio. Vanha Jaakko tai kuten hänen nimensä oikeastaan kuului, Jaakko Armitage, oli metsänvartija suuressa kuninkaallisessa, Uusimetsä nimisessä ajometsikössä, joka oli Arnwoodin pohjoispuolella. Kansalaissodan syttyessä asui metsässä noin puolisensataa metsänvartijaa, mutta kun Kaarle-kuningas oli joutunut vaaraan ja tarvitsi kaikkia miehiään, lähtivät he eversti Beverleyn mukana sotaan. Vain joku harva jäi paikalleen, koska he olivat liian vanhat sotimaan, ja niiden joukossa oli Jaakko. Sotaan lähtiessään eversti kehoitti Jaakkoa muuttamaan linnaan ollakseen hänen omaistensa turvana ja tukena, mutta sitä ei ukko tahtonut. Hän oli koko ikänsä elänyt vihriässä metsässä, ja siellä hän tahtoi kuollakin; mutta hän lupasi eversti Beverleylle että hän kyllä olisi käsillä milloin tahansa rouva ja lapset häntä tarvitsivat, ja hän pitikin sanansa. Ja kun sekä isä että äiti kuolivat, piti hän hellää huolta lapsista. Harvoin hän oli enemmän kuin pari tuntia poissa Arnwoodista, ja molemmat pojat olivat hänen ainaisia seuralaisiaan metsäretkillä. Vanhimman pojan nimi oli Edvard, ja hän oli kolmen-neljäntoista vuoden ikäinen, hänen veljensä Alfred oli vuotta nuorempi. Tytöistä oli Alice yhdentoista, Edit vain kahdeksan vuoden vanha. Kaikki neljä olivat melkein kokonaan oman onnensa nojaan heitetyt. Judit-neiti kutsutti tosin heidät kerran päivässä luokseen, etupäässä nähdäkseen, olivatko he talossa ja ylimalkaan elossa. Mutta muuten he samoilivat, missä itse tahtoivat. Vallattomia ja rajuja he olivat, mutta toiselta puolen teki vapaa oleskelu ulkoilmassa heidät reippaiksi, rohkeiksi ja terveiksi.
Kuten sanottu, vanha Jaakko piti koko talon pystyssä. Vaikka Judit-neiti oli liian ylpeä kertoakseen, miten huonolla kannalla Arnwoodin asiat oikeastaan olivat, käsitti hän kyllä, että hänen kaatamansa metsänriista useinkin oli kaikki, mitä herraskartanon varastohuoneessa oli lihaa.
Eräänä päivänä Jaakko oli metsällä hankkimassa uutta muonaa monille suille. Hän oli päässyt komean metsäkauriin jäljille ja hiipi sitä yhä lähemmäksi, milloin piiloutuen paksun tammenrungon taakse, milloin nelinkontin ryömien tiheitten sanajalkojen välitse tullakseen ampumamatkan päähän. Mutta äkkiä eläin kävi levottomaksi, lähti juoksemaan ja katosi tiheikköön. Samassa metsänvartija huomasi pienen parven ratsastajia. He tulivat täyttä laukkaa nelistäen saman laakson kautta, jossa metsäkauris äsken oli rauhallisesti syönyt ruohoa. He olivat varmaankin Cromwellin väkeä, sen saattoi heti nähdä heidän rautakypäristään ja kyltereistään, jotka olivat aivan erilaiset kuin kuninkaan ratsuväen komeat puvut. Jaakko ei halunnut näyttäytyä heille. Hän ryömi muutamien pensaiden taakse siinä toivossa, että he ratsastaisivat ohitse. Mutta kun he olivat tulleet erään suuren tammen luo aivan Jaakon läheisyyteen, pysähtyivät he ja astuivat maahan hevosten selästä. Ratsusapelit kilahtivat rautahuotrissaan, ja vanha metsänvartija luuli jo olevansa keksitty; mutta muuan oratuomi kätki hänet sotamiesten katseilta, ja viimein hän uskalsi nostaa päätään ja kurkistaa pensaan välistä. Hän näki silloin, että ratsastajat irroittivat satulavöitä ja kuivasivat mustien hevostensa vaahtoisia kylkiä sanajaloilla.
— Hierokaa niitä hyvin, miehet! kuuli hän kookkaan, voimakkaan miehen, nähtävästi ratsastajien päällikön, sanovan. — Olemme ratsastaneet hyvää vauhtia, ja meillä on vain puolituntia levähtämisaikaa, ennenkuin taas pitää lähteä liikkeelle Herran työtä täyttämään.
— Tämä metsä kuuluu olevan monta peninkulmaa pitkä ja leveä, sanoi siihen toinen, — me saamme kyllä ratsastaa täällä pitkin ja poikin aivan turhan päiten. Mutta tämä Hannu tässä on ennen elänyt täällä metsänkaitsijana — — —. Vai kuinka? Etkö olekin syntynyt ja kasvanut näillä seuduin?
— Olenpa niinkin, vastasi nuori reipas mies, — juuri tässä samassa metsässä. Isäni oli metsänkaitsija ennen minua.
Jaakko tunsi heti nuorukaisen. Hän oli niitä, jotka olivat seuranneet Beverleytä kuninkaan armeijaan. Hän oli siis tullut luopioksi ja ruvennut vihollisen palvelukseen.