— Jos sinä olet kotoisin tästä metsästä, Hannu, sanoi päällikkö, — niin tunnet tietysti kaikki piilopaikat. Kenties voit näyttää meille tien siihen paikkaan, mihin Kaarle on piiloutunut?
— Tunnen salaisen solatien noin neljännesmailin päässä Arnwoodista…
— Ratsastakaamme sinne, keskeytti hänet päällikkö, — Arnwood! toisti hän, — eikö se ole Beverleyn talo — hänen, joka kaatui Nasebyn luona.
— Juuri saman miehen, vastasi Hannu, — ja monta hauskaa hetkeä olen viettänyt siinä talossa, monta oluttuoppia kurkkuuni kaatanut — nimittäin vielä siihen aikaan, jolloin en ollut kääntynyt oikealle tielle.
— Sinä saat kyllä vielä kerran maistaa sitä olutta, poikani. Nyt ensin solatielle, sitten Arnwoodiin.
— Mitäs, jos kuningas olisi piiloutunut Arnwoodiin? virkkoi muuan ratsumiehistä.
— Kuningas? Ei meillä ole kuningasta. Sinä kai tarkoitat Kaarlea! Niin, kyllähän nuo ylhäisten ketunluolat ovat täynnä salakäytäviä ja piilopaikkoja, joista ei tavallinen kristitty saa selkoa. Mutta olkoon se veijari missä tahansa, kyllä minussa on miestä hänet löytämään. Tuli ja savu ajavat kyllä ketun ulos luolastaan, ja talot ylt'ympäri tulevat liekehtimään, se on varma!… Kas niin, kiinnittäkää satulavyöt jälleen, miehet! Meidän täytyy lähteä solalle. Mutta ellemme häntä sieltä löydä, on Arnwood oleva liekkien saaliina vielä tänä yönä. Toverit, ylös ratsujen selkään!
Ratsastajat nousivat satulaan ja lähtivät ratsastamaan täyttä neliä Hannu etunenässä. Kun he olivat häipyneet näkymättömiin, kohosi Jaakko piilostaan. Hän katseli hetken aikaa sinnepäin, minne ratsumiehet olivat kadonneet, sitten hän kumartui ottamaan pyssynsä mutisten: — Nyt ei saa hetkeäkään hukata! Sitten hän kiireesti lähti kulkemaan kotiin omalle mökilleen, joka oli metsän reunassa runsaasti neljännespeninkulman Arnwoodista.
— Vai on kuningas paennut vankilastaan, ajatteli vanha metsänvartija kotiin päin astuessaan, — ja kenties hän piilee täällä metsässä — tai Arnwoodissa, sillä tuskinpa hän tiennee, mihin kätkeytyä vihollisiltaan. Minun täytyy heti rientää Judit-neidin luo. Näin mietti vanha Jaakko ja ihmetteli itsekseen sotamiesten puhetta.
Jaakko ei tiennyt, että suuri osa kansanarmeijaa piti itseään Jumalan erityisinä valittuina. Siitä huolimatta he vihasivat palavasti kaikkia rikkaita, varsinkin kuninkaan puoluelaisia, ja he kostivat julmasti tulella ja miekalla vihollisilleen. Myöhemmin oli Cromwellilla täysi työ pitää heitä kurissa, ja monta heistä hänen täytyi hirttää, ennenkuin hän sai heidän väkivallantekonsa loppumaan.