He tulivat nyt keittiöön, ja pian istui Edvard pöydän ääressä, jolle tyttö toi kylmää linnunpaistia, lihapiirakkaa sekä tuopillisen vanhaa olutta.
— Tämän enempää en voi teille tarjota, hän sanoi laskien oluttuopin pöydälle.
— Teidän isänne nimi on Stone, eikö totta? kysyi Edvard. — Olin huomaavinani sen valtakirjasta.
— Niin, se on hänen nimensä.
— Entä teidän nimenne?
— Sama kuin isäni tietysti:
— Niin, mutta etunimi?
— Ohoo, te olette aivan liian utelias!… Minun nimeni on Kate, mutta nyt täytyy minun mennä sisään.
— Hän on pieni herttainen tyttö, ajatteli Edvard tytön poistuttua huoneesta, — ja hän kutsui minua herraksi, tuskinpa hän samoin puhuttelee muita metsänvartijoita. Minä näytän ehkä sitten vielä liian hienolta, täytyy siis olla varovainen.
Näin miettien maisteli nuorukainen hyvällä halulla ruokia. Juuri kun hän oli lopettanut syöntinsä ja joi viimeisen kulauksen oluttuopista, astui Kate sisään ja sanoi: