— Kuninkaanmurhasta, keskeytti hänet Edvard. — Niin, minä tiedän kyllä, että hän koetti estää tätä rikosta, ja minä kunnioitan häntä siitä.
Katen silmiin nousi kyyneliä — ilonkyyneliä. — Kuinka ystävällisesti puhutte, sanoi hän. — Ette usko, kuinka iloinen olen kuullessani teidän kiittävän isäni menettelyä… Mutta tässä minä istun juttelemassa enkä lainkaan muista, että teillä tietysti on sekä nälkä että jano… Jane, Jane!
Ja nyt täytyi Janen tuoda nuorukaiselle ruokaa. Hänen syödessään istui Kate ahkerasti ompelemassa, joskin hänen silmänsä tuon tuostakin eksyivät Edvardiin katsoakseen, puuttuiko häneltä mitään. Kun Edvard oli syönyt, vei Jane ruoan pöydästä, ja nuori metsänvartija nousi tuoliltaan ja kiitti ruoasta. Hän aikoi lähteä kotimatkalle, mutta siitä ei Kate tahtonut kuulla puhuttavankaan.
— Minulla on teille niin paljon puhumista, väitti metsäpäällikön tytär. — Ensiksikin täytyy teidän sanoa minulle, mitä me — isäni ja minä, voimme tehdä puolestanne.
— Minä en voi ottaa vastaan mitään tointa niiltä, joilla nykyään on valta maassamme, vastasi Edvard, — jättäkäämme siis tämä asia sikseen.
— Minä odotin kyllä tuota vastausta, vastasi nuori tyttö totisena, — ja ymmärrän teitä hyvin. Niitä on kyllä monta nykyään, jotka mielellään tahtoisivat päästä irti Cromwellista ja parlamentin hallituksesta… Kukapa olisi aikanaan aavistanut, että asiat saisivat niin onnettoman käänteen?… Missä muuten asutte?
— Metsän tuolla puolen, talossa, joka ennen oli isoisäni, vaan nyt on minun.
— Asutteko yksin?
— En.
— Miksi olette niin umpimielinen? Voitte rauhallisesti luottaa minuun, en koskaan tule väärinkäyttämään luottamustanne.