Kate nouti hänelle tuolin ja Edvard istui.
— Isäni on yhtä kiitollinen kuin minä, jatkoi Kate. — Mutta sanokaa, mitä voimme tehdä puolestanne. Sanat ovat vain pieni kiitos.
— Tehän olette jo osoittanut minulle kiitollisuuttanne, Kate-neiti! Te olette ojentanut minulle, köyhälle metsänvartijalle, kätenne, ja olette sallinut minun istua tässä ja puhua teille kuin vertaiselleni.
— Te olette pelastanut henkeni! Ettekö siis olisi minulle läheinen ja rakas kuin oma veljeni? Velka on velka, ja… rehellisesti puhuen, niin… Hän keskeytti puheensa ja loi silmänsä hämillään maahan.
— Entä mitä? Rehellisesti puhuen? Mitä sitten? kysyi Edvard.
— Niin, en usko, että te olette se, mikä sanotte. Tarkoitan, te ette ole syntynyt metsänvartijaksi. Sitä ei isänikään usko.
— Olen hyvin kiitollinen teille siitä, että teillä on niin hyvät ajatukset minusta, mutta minusta tuskin koskaan tulee muuta kuin metsänvartija, ei ainakaan isänne aikana, jollen ehkä vaivu vielä syvemmälle ja tule salametsästäjäksi. Tänään viimeksi oli muuan teidän isänne käskyläisistä sieppaamaisillaan minut kiinni salametsästäjänä. Ellen olisi miestä peloittanut, olisi minun käynyt huonosti.
— Olitteko siis ampumassa peuroja? Ette suinkaan?
— En, neiti, minä en ole ollut metsällä siitä asti kuin viimeksi tapasimme.
— Isäni tulee iloiseksi sen kuullessaan. Hänellä on paljon sanomista, ja jos vain tahtoisitte, voisi hän tehdä paljon puolestanne. Tosin hän ei enää ole yhtä hyvissä väleissä johtohenkilöiden kanssa kuin ennen. Se johtuu…