— Kate-neiti on kai kuitenkin kotona.
— Hän näkyy tuntevan perheen, ajatteli metsänvartija ja kävi paljon kohteliaammaksi. — Niin, hän on kyllä kotona, vastasi hän, — näin hänet puutarhassa aamulla.
— Entä Oswald?
— Hänet tapaatte kyllä myöskin — te näytte tuntevan talonväkemme hyvästi… saanko luvan kysyä kuka olette?
— Se ei kuulu teihin, vastasi Edvard. — Missään tapauksessa en halua sanoa teille nimeäni, teille, joka olitte niin töykeä minulle äsken.
Nyt oli metsänvartija aivan ymmällä. Mitähän ihmisiä mahtoi nuorukainen olla? Mitäs, jos hän olisi joku hänen esimiehiään? Ei, hänhän oli pukeutunut tavallisen metsänvartijan tapaan. Ja kuitenkin… — Kunpa en vain joutuisi ikävyyksiin tästä hyvästä, ajatteli mies.
Kun he saapuivat metsäpäällikön asunnolle, sanoi Edvard:
— Nyt minä menen sisään. Te olette kai metsävouti Oswaldin alamaisia?
Menkää siis hänen luokseen ja sanokaa, että olette tavannut Edvard
Armitagen metsässä, ja että hän on täällä ja mielellään haluaisi tavata
häntä.
Näin sanoen Edvard astui ovelle ja koputti. Metsäpäällikön tytär avasi itse oven ja toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Pian seisoi Edvard toistamiseen herra Stonen työhuoneessa, ja sievä Kate-neiti ojensi hänelle kätensä, kiittäen lämpimin sanoin rohkeata nuorukaista, joka oli pelastanut hänet julmasta kuolemasta. — Kiitos, sydämellinen kiitos, sanoi hän lopuksi.
— Minä en todellakaan ansaitse niin suurta kiitosta, vastasi Edvard pidellen tytön kättä omassaan. — Olisin sen tehnyt kenelle hyvänsä. Se oli velvollisuuteni miehenä. Aatelismiehenä, oli hän vähällä sanoa, mutta huomasi ajoissa.