Edvard teki samoin ja vastasi sitten aivan levollisesti: — Minä kuljen metsän läpi kuten näette.
— Kuljette, niinpä kyllä pyssy ja koira matkassa! Seuratkaa heti minua. Salametsästäjien emme salli samoilla metsiä.
— Minä en ole salametsästäjä enkä seuraa teitä. Menkää tiehenne, muuten joudutte tekemisiin minun kanssani.
— Teidän täytyy seurata minua, sanon minä.
— Silloin saatte raahata minua jäljestänne… Mutta minä sanon teille vielä kerran, minä en ole salametsästäjä. Minä en ole ampumassa metsänriistaa, vaan matkalla metsäpäällikön luo vieraisille. Neuvon teitä siis olemaan varuillanne. Antakaa vain minun kulkea edelleen rauhassa ja häiritsemättä. Jos minuun koskette, tuotatte sillä vain itsellenne vahinkoa. Edvardin tyynessä esiintymisessä oli niin paljon kylmäverisyyttä ja lujuutta, että metsänvartija kyllä ymmärsi viisaimmaksi hiukan muuttaa röyhkeätä puhetapaansa. Mutta hänen tyly äänensä osoitti hänen harmiaan.
— Te aiotte metsäpäällikön luo. Hyvä on. Hänen luokseen juuri vienkin kaikki salametsästäjät, jotka saan kiinni. Te voitte kulkea edelläni — tehkää hyvin, nuori mies.
Mutta siihen ei Edvard suinkaan suostunut.
— Teidän edellänne? Ei, laskekaa pyssynne puolihanaan, minä teen samoin, ja silloin voimme kulkea rinnan. Mutta pian, minulla on kiire.
Metsänvartijan täytyi vasten tahtoaan totella, ja molemmat jatkoivat sitten yhdessä matkaa.
— Te sanoitte aikovanne käydä metsäpäällikön luona, sanoi mies vähän ajan kuluttua. — Hän ei ole kotona.