— Mitä sukua on perheenne?
Kate katsahti häneen kysyvästi. — Mitäkö sukua? Niin, äitini oli
Cooper syntyään.
— Cooper! Silloinhan olette aatelissukua.
— Niin.
Mutta nyt arveli Edvard jo viipyneensä kyllin kauan metsäpäällikön talossa. Hän nousi siis istuimeltaan ja heitti hyvästi nuorelle tytölle.
Kate kiitti häntä vielä kerran lämpimästi siitä, että hän oli pelastanut hänen henkensä, ja pyysi hartaasti häntä tulemaan toisen kerran, kun isäkin oli kotona. — Jos te tuntisitte isäni, sanoi hän, — pitäisitte hänestä yhtä paljon kuin minäkin. Hän on niin hyvä, niin sanomattoman hyvä.
— Mutta muistakaa, Kate-neiti, että minä vihaan ja inhoan niitä ihmisiä, joiden asiaa hän palvelee.
— Voinko luottaa teihin? Silloin uskallan sanoa teille, että hän ei ole niin suuressa määrin parlamentin puolella kuin te luulette. Hän, samoin kuin enoni Cooper, ei pidä Cromwellista. Mutta se jääköön meidän kesken.
— Miksi hän siis on ruvennut noiden ihmisten palvelukseen?
— Hän ei itse hakenut tätä tointa. Se annettiin hänelle. Toiset tahtoivat näet hänet pois tieltään, koska hän ei sokeasti tahtonut seurata heitä kaikessa.