— Minä en ampunut teitä. Koiraa minä tähtäsin, ja sen riiviön minä vielä kerran ammunkin, kun vain sen tapaan.
— Vai niin! Sitä te ette tee. Sitäpaitsi tähtäsitte minuun. Mutta minä olen itse puhaltanut ruudin pyssystänne, niin että minun on kiittäminen itseäni — ja teidän uneliaisuuttanne siitä, että kävi niinkuin kävi. Viisaimmin tekisin, jos nyt ampuisin teidät, mutta en tahdo ampua aseetonta miestä; senvuoksi sanon vain: Pötkikää tiehenne niin pian kuin mahdollista. Kas niin, yks kaks kolme, muuten saatte maistaa pyssystäni. Näin sanoen Edvard kohotti pyssyn poskelleen.
Tom huomasi hänen tarkoittavan täyttä totta, ja lähti kiireesti käpälämäkeen. Mutta tuskin hän oli päässyt kantoväliä ulommaksi, niin hän alkoi syytää kirouksia ja uhkauksia suun täydeltä nuoren miehen jälkeen.
Edvard ei ollut levollinen. Hän ei luottanut siihen, että Tom todellakin oli lähtenyt, eikä hän millään muotoa olisi tahtonut, että tuo konna olisi hiipinyt hänen jälkeensä ja saanut tietää hänen asuinpaikkansa. Senvuoksi hän teki monta kierrosta ja mutkaa eksyttääkseen takaa-ajajansa. Oli jo pimeä. Yhä katseli Edvard tarkasti ympärilleen nähdäkseen, ajoiko Tom todella häntä takaa, ja viimein hän pimeässä näkikin varjon, joka hiipi puulta puulle. — Vai siinäkö olet, arveli Edvard. — Silloin saatkin käyttää sääriäsi, sillä nyt minä juoksen. Annapas olla, missä paikoin oikein olenkaan… Hän katseli ympärilleen ja kun hän huomasi olevansa aivan lähellä veljensä salahautaa, juolahti hänen mieleensä mainio tuuma.
Hän suuntasi kulkunsa kuopalle päin ja katsellessaan taakseen hän huomasi Tomin yhä seuraavan jäljessään.
Kun hän saapui paikalle, oli metsänvartija aivan hänen kintereillään; hän astui yhä edelleen reippain askelin ja piti huolta siitä, että salahauta jäi hänen ja Tomin väliin. Tämä otti aika harppauksen — ja pöksähti suoraan päälaelleen kuoppaan. Edvard kuuli hänen kiljaisevan, ja hänen pyssynsä laukesi samassa. — Kas niin, se tekee sinulle hyvää! sanoi Edvard. — Saat kuin saatkin maata siinä yhtä kauan kuin Pablo raukka, niin ehkä hiukan kesytyt. Tule, Valpas, nyt me molemmat tarvitsemme jotain suuhumme. Kiiruhtakaamme kotiin.
Pian hän olikin kotona metsänvartijantalossa. Sammutettuaan ensin nälkänsä alkoi hän kertoa sisaruksilleen päivän tapahtumisista. Mustalaispoika, joka myöskin tarkasti kuunteli hänen kertomustaan, hypähti pystyyn huudahtaen: — Nyt hän maata kuopassa. Huomenna Pablo ottaa pyssyn ja ampua hänet.
— Ei suinkaan, poikani! sanoi Edvard, ja pikku Edit torui Pabloa ja sanoi, ettei saa ampua toisia ihmisiä.
— Paha mies tahtoa ampua herran! väitti Pablo, joka ei lainkaan voinut ymmärtää, että olisi väärin tappaa tuollainen lurjus armotta.
Alfred ja Edvard neuvottelivat nyt siitä, miten heidän tuli menetellä kavalan Tomin suhteen, ja viimein päätettiin, että Alfred seuraavana aamuna varhain ratsastaa Oswaldin luo asiasta ilmoittamaan.