PARONI PANTZARSKÖLD.
Olleet
Nyt jättäkäämme; ällös koske haavoin,
Jotk' aika lääkinnyt jo on.
KATRI.
Niin luulin,
Mut lääkinnyt se on, vaan repiäkseen
Ne auki taas.
PARONI PANTZARSKÖLD.
No, mitä tarkoitat
Ja mitä toivot?
KATRI.
Toivo ainoa,
Jon kannan vielä, on, ett' rauhassa
Ma pääni saisin hautaan laskea.
Vaan kiireelleni pilvet raskaat yhtyy,
Ja kohta, pelkään, nuoli iskee maahan.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Mit' onkin, joka mieltäs säikyttää,
Ja syömes hirmu-unelmilla täyttää?
KATRI.
Se lempi on! — Mun tuota pelkäämään
On elo kyyneleinen neuvonut. —
Ma kuulin äsken, kuinka kolkosti
Te tytärtänne lempimästä häntä,
Joll' sydämensä antoi, kielsitte.
Ois verellenne saastutukseksi
Se yhdistys…
PARONI PANTZARSKÖLD.
Siit' ei nyt enempää!
No, tuota pelkäsitkö?
KATRI.
Mullakin
On tytär, Annani, Sen sydämessä
On sama rakkaus ja hänkin hehkuu,
Kuin tyttärenne, samaa esinettä.
Vaan lapsi raukka, hän ei rakkautta
Saa jällehen! hän köyhä, halpa on,
Ja ei voi kilvoitella ruusun kanssa,
Mi saleissanne kasvatusta sai.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Vaan ehkä Werner muuttaa mielensä.
KATRI.
Ja jospa niinkin, eikö siitä veri,
Mi Annan suoniloissa juoksee, veri,
Jon omaksenne tiette, saastuisi?