PARONI PANTZARSKÖLD.
Ja tyhjää kunnian ois loukkaus!
Oi, luuletteko sen, ku kunniaa
Ei tunne kauniimpaa, kuin isänmaan
Ett' poikana saa olla uskollisna,
Ku onnea ei korkeampaa tiedä,
Kuin että rauhallisna, armollisna
Sen helmahan saa kerta vaipua,
Oi, luuletteko loiston tyhjän eestä
Sen unhoittavan velkoansa maalleen,
Oi, luuletteko kammon, tuskan eestä
Sen parhaan perintönsä hyljäävän?
Pois!… Vastausta muuta ei oo mulla.
VON STÖBERN, itsekseen.
Ah, lemmon äijä! — Ylpeyttä tuota
En enää tunnekkaan. Oon pettynyt.
Ääneen.
Vaan tyttärenne mitä aattelee,
Kun moisen tervehdyksen teiltä saa?
PARONI PANTZARSKÖLD.
Hän tietää, mit' et tiedä, kurja, sie,
Ett' ellei auta muu, niin kuolo auttaa.
Hän henkeään ei isän häpeällä
Ja riettahalla rikoksella osta.
VON STÖBERN.
Tän' yönä venäläisten leiristä
Jo tyttärenne lähtee Pietariin
Mun kanssani. Kentiesi päänne kääntyy?
PARONI PANTZARSKÖLD.
Oi, Luoja, tuskissani mua auta! —
Sun rankaistukses kauhistava on.
Viides Kohtaus.
Edelliset. Luutnantti Werner. Rapp.
VON STÖBERN, itsekseen, hämmästyksissä.
Kah, Werner!
PARONI PANTZARSKÖLD, vaipuu hermotoinna tuolille.
Auttakaatte. Mariani! —
Tuo — — — tuo on hänen ryöstänyt!
Näyttää von Stöberniä.