Oi, ällöspä surko, ett' kultas on pois!
Ah, kaunis on lehtosen kaiku.
Hän saapuvi jällen, se luuloni ois,
Siis poistaos katkera haiku.
Taas synkeät varjot sa haihkuvan näät,
Taas aurinko armas on muuttava säät;
Ah, kaunis on lehtosen kaiku.
Hän saapuvi jällen, se luuloni ois!
Ah, kaunis on rantasen raiku!
Oi laulaos, lintuni, murhehet pois,
Ja aaltoni toivoa kaiku!
Ma aamusen koittaen purren jo nään,
Ja ellei hän saavu, ma vastahan mään.
Ah, kaunis on rantasen raiku.
Laulun kestäessä on Maria lähestynyt tuvan ikkunaa, jonka hän avaa.
Neljäs Kohtaus.
Anna. Maria.
MARIA.
Ken oot sa laulaja, jon äänet hellät
Mun murheen unelmista viehättää?
Ett' epätoivon tuskat unhoittain
Viel' ilon häivän luulen siintäväni.
Jo ijäisyyden tääll' oon istunut
Ja huokauksiani lukenut.
Ma kuolemaa jo itkusilmin pyysin,
Ett' kahleesta mun kirvottaisi, että
Mull' unijuoman tuskissani soisi;
Vaan sydän vielä tykyttää. — Sun laulus
On aistit uupuneet taas virkistänyt.
ANNA, kertoo ensimmäisen värsyn loppusanat.
Taas synkeät varjot sa haihtuvan näät,
Taas aurinko armas on muuttava säät;
Ah, kaunis on lehtosen kaiku.
MARIA.
Sen laulun miss' oot oppinunna, poika?
ANNA.
Sen niityn kukka, lähteen aalto laati,
Sen ilman linnut mulle lauloivat,
Vaan nuotin antoi sydän särkynyt.