"Se on Rumbold, tuo urhoollinen, hyvä, reipas Rumbold! Hän raivaa meille tietä. Joutukaa, joutukaa, ettei hän yksin saa niittää kaikkea kunniaa ja kiitosta!"
Ja eteenpäin riennettiin, vaikkei suinkaan mallikelpoisessa sotilaskomennossa, sillä nythän jokaisen piti ensimäisenä miehenä päästä perille.
Silloin tuli heitä vastaan ratsastajaparvi täyttä laukkaa. Vastaamatta moniin kysymyksiin, joita sateli sekä oikealta että vasemmalta, kiirehtivät ne herttuan luo, kertoakseen hänelle seuraavan Jobin sanoman: "Ylivoimainen vihollisjoukko on kokonaan piirittänyt Rumboldin, ja ainoastaan pikainen apu voi hänet pelastaa."
Heti ajaa karautti herttua edelleen, Cochranen ja Humen seuratessa hänen perässään joukkojen etunenässä. Hehkuen taisteluhalosta seurasivat joukot urheita johtajiaan, ja matkalla kuului yhä selvemmin kiväärien pauketta.
Puolen tunnin kuluttua olivat skotlantilaiset saapuneet taistelupaikalle.
Silmäiltyään pikimmiten olosuhteita, selvisi herttualle heti asema. Rumbold oli miehittänyt erään pienen koivuja ja kuusia kasvavan kunnaan, jota vastaan vihollisen rykmentit, herttuan arvelun mukaan vähintäin kuusi, olivat juuri tekemässä viimeistä ratkaisevaa hyökkäystä.
Silmänräpäystäkään epäröimättä järjesti herttua pienen joukkonsa ja syöksyi valtaavien sotahuutojen kaikuessa taistelun.
Kuninkaalliset joukot säikähtyivät perin pohjin huomatessaan selkäpuolelta hyökättävän heidän kimppuunsa. Ne alkoivat horjua, hajaantua ja pakenivat Rumboldin kunnasta kohti.
Mutta kaukana siitä että hän olisi pysynyt levollisena ja odottanut, että Rumbold pelastautuisi hänen luokseen, syöksyi herttua taisteluinnossaan yhä kauemmas, katsomatta oikealle tai vasemmalle. Esteettömästi saapui hän kunnaalle, riemuhuudoin tervehtivät häntä tietysti Rumbold ja hänen perin väsyneet miehensä.
Englantilaiset, joita johti kuulu kenraali Athol, eivät olleet vielä edes huomanneet, kuinka vähälukuinen heidän uusi vihollisensa oli, ennenkuin he taas lyöttäytyivät yhteen ja uudistivat aikaisemman hyökkäyksensä.