Nyt muuttui herttuan asema vallan arveluttavaksi. Tosin hän oli itse joukkoinensa piiloutunut vihollista muutamien tiheiden pensaikoiden taakse, mutta luodit, joita taukoamatta ja tiheään sateli, sattuivat kumminkin monen uskollisen skotlantilaisen rintaan, ja herttua itse sai luodin toiseen poskeensa.
Jos englantilaiset olisivat tienneet, että herttua itse oli heidän vastustajiensa joukossa, ei hän varmaankaan olisi päässyt heidän käsistään.
Tällä välin saapui taistelukentälle herttuan joukkoja pienissä parvissa, ja ne syöksyivät hurjina taisteluun ilman mitään johtoa.
Kun kenraali Athol huomasi uhkaavan vaaran, komensi hän useampia rykmenttejä muodostamaan lujan rintaman ylämaalaisia vastaan, jotka nyt huolimatta verrattomasta rohkeudestaan ja kuoleman halveksumisesta, eivät voineet murtautua tämän ihmismuurin läpi yhtyäkseen herraansa. Vaara, joka uhkasi Argylen herttuata, kasvot joka silmänräpäys. Merimies Hume kiiti edestakaisin rohkaistakseen joukkoja, mutta kun hän ei rahtuistakaan ymmärtänyt maataistelua, sai hän itse asiassa aikaan enemmän epäjärjestystä kuin järjestystä.
Sir John Cochrane tuli pelastajaksi hädässä.
Nähtyään, että takaa-ajajien joukko suurenemistaan suureni, kiiruhti hän itse takaisin, ja verrattomalla tahdon lujuudella, ja ankaruudella, sai hän kokoon, paitsi omia kuuttasataa miestään, yhtä suuren joukon herttuan väkeä, ja myrskyn lailla lähtivät nämät nyt taistelukentälle.
Kenraali Athol sai pian kokea, että hän seisoi vertaisensa vihollisen vastassa.
Kuten rajuilma hyökkäsi Cochranen joukko eteenpäin survaisten alleen kaikki, jotka tielle sattuivat. Englantilaisten rintama murtui, ja vallin raviin viskasi sir John kaikki esineet, joita miehistö ei tarvinnut.
Nyt olivat kaikki Skotlantilaisten voimat yhtyneet.
Cochrane riensi myrskyn lailla eteenpäin ja vapautti pian herttuan ja
Rumboldin.